Peikkopojan 3-vuotispäivä on maanantaina. Kolme viikkoa ja viisi päivää
siitä eteenpäin tulee eteen kuoleman vuosipäivä.

Näinä päivinä pyörii mielessäni paljon se, että siitä on nyt aika lailla tasan
kolme vuotta, kun olin viimeisen kerran oikeasti ja aidosti onnellinen. Vailla
suurempia haavoja ja täynnä luottamusta elämään. Huomaan jakavani elämäni
kahteen osaan Peikkopojan myötä. Se entinen minä oli aidon onnellinen ja luottavainen.
Ja sitten on tämä nykyinen minä. Toki monesta asiasta pohjattoman onnellinen.
Mutta ei lainkaan luottavainen. Pahasti haavoilla ja rikki.

Otin maanantain töistä vapaaksi. Mikäli syntymäpäivä toistaa kahta edellistä, en
pysy koko päivänä kasassa, en sitten millään. Tavoitteekseni otankin pitää
itseni edes jollain tavalla toimintakykyisenä siihen saakka, että vilkutan
heipat tarhaan lähtevälle pikkusiskolle. Sen jälkeen voin kaivautua peiton alle
ja itkeä vaikka koko päivän.

Kevät on viime vuodet ollut niin rankkaa aikaa. Vappu 3 vuotta sitten oli
ilmeisesti hyvin kylmä ja hyinen, muuta en siitä muista. Ensimmäisen
äitienpäiväni vietin Peikkomamman vuoteen vierellä Lastenklinikalla peläten seuraavan
päivän valtavaa sydänleikkausta. Ensimmäinen äitienpäiväni oli viimeinen päivä,
kun pidin lastani elävänä sylissä. En ollut siihen astisessa elämässäni tehnyt
mitään niin vaikeaa, kuin kävellyt sinä iltana pois lapseni luota. Jättäen hänet
sydänosastolle odottamaan seuraavan päivän leikkausta. Katsoessani viimeisen
kerran häntä elävänä, suukottaessani hyvät yöt ja pelätessäni pahinta. Muuta en
siitä muista.
Seuraavana vappuna meillä oli ihana pikkusisko Pätkä. Äitienpäiväkin tuntui
oikealta, kun sain olla äiti. Mutta silti. Hyvin olennainen osa äitiyttäni
puuttui, oli haudattu lähes 11 kuukautta aikaisemmin.

Ainakin näin kolme vuotta tapahtumien jälkeen tämä ei juurikaan ole helpottanut.
Toivoisin voivani pikakelata sinne toukokuun puoleen väliin, jolloin nämä
vuosipäivät päättyvät. Viimeinen pelättävä merkkipaalu on maailman surullisin
päivä, toukokuun 11. Minä voisin mielelläni jättää näkemättä luonnon heräämisen
talven jälkeen ja säiden lämpenemisen, jos ei tarvitsisi myöskään muistella ja
miettiä näitä tuskaisia päivämääriä ja viikkoja. Niitä muutamaa, jonka Peikkopoika
kanssamme oli.

Mutta ihme kyllä tuo kuoleman vuosipäivä on ollut ainakin kahtena edellisenä
vuonna aika helppo (kun siis suhteutetaan syntymäpäivään, eihän se helppo päivä
ole normaalilla mittapaalulla).
Sitä päivää ei pitänyt olla, sillä ei pitäisi olla minun elämässäni mitään
merkitystä. Mutta silti on niin helpottavaa kun sekin päivä on ohi.
Peikkopojan syntymäpäivä sen sijaan pitäisi olla täynnä juhlaa ja iloa. Meillä pitäisi
olla myös 3 vuotta täyttävä pikkuviikari täällä. En varmaan koskaan pääse yli
tästä katkeruudesta, minkä menetykseni saa aikaan.

Surun kanssa oppii elämään, sen olen huomannut. Suru on pitkän aikaa sitten
muuttunut hyvin yksityiseksi ja sitä on vaikea näyttää edes miehelleni. Viime
vuonna mieheni ei tainnut edes muistaa Peikkopojan syntymäpäivää. En väitä, että
lapsen menettäminen olisi ollut hänelle helpompaa, mutta ainakaan nämä
vuosipäivät eivät selvästikään aiheuta hänelle ahdistusta.
Tiedän, etten saa häntä tästä syyllistää, mutta kyllähän se saa tuntemaan oloni
hyvin yksinäiseksi suruni kanssa. Toisaalta taas: tämä suru ei pienene, kevene
tai hälvene, vaikka huutaisin sitä koko maailmalle.

Ehkä aika auttaa, tai ehkä tulen koko loppuelämäni ottamaan töistä ja muista
velvollisuuksistani vapaaksi tuon päivän, joka pitäisi olla juhlapäivä, mutta
onkin surullinen kaipaiuksen, ikävän ja raastavan tuskan päivä.

Peikkomamma
Pian 3-vuotiaan Peikkopojan ja
juuri 2 vuotta täyttäneen Pätkän äiti