Aika kuluu hitaasti.

Kun katselee tapahtumia ympärillään, huomaa kyllä ajan kuluvan. Kalenteri näyttää tammikuuta 2011, eikä syyskuuta 2010. Joulut ja muut on tältä erää takana päin, ihmiset alkavat pikkuhiljaa miettiä hiihtolomiaan. Ympärillä sylivauvat ovat muuttuneet isommiksi ja itsenäisemmiksi yksilöiksi. Yksivuotissynttäreitä vietetään ja valmistellaan vähän joka suunnalla, uusia vauvojakin on ystäväpiiriin syntynyt. Päivän voi hiljalleen huomata pidentyvän ja valostuvan, omat raskausviikkoni alkavat seuraavaksi kolmosella.

Teoriassa aika siis kyllä kuluu, aivan kuten sen olettaisikin kuluvan.

Käytännössä se ei silti siltä tunnu. Yhäkin minua ihmetyttää jos joku puuskahtaa, että kylläpä aika lentää tai jotain vastaavaa.

Sairauslomalta töihin palattuani jaoin työssäoloajan ennen toista äitiyslomaani pieniin palasiin. Palaset toisistaan erottaa jotkut etapit, kuten lomat ja pyhäpäivät. Näin tuo joillekin lyhyeltä kuulostava muutaman kuukauden ajanjakso on minulle helpompi hallita. Minulle tuo aika oli ja on pitkä.

Nyt viikkoja ennen äitiyslomaa - etenkin kun päätin aikaistaa sen alkua parilla viikolla - on neljän kokonaisen työviikon ja muutaman päivän verran jäljellä. Aikalailla tasan kuukauden päästä vietän siis äitiyslomani alkua - jos nyt asiat menisivät niinkuin niiden tahtoisi olettaa menevän. Niin ja: senkin jälkeen odottamista on vielä useampi viikko edessä. Mutta sitä aikaa en vielä osaa ajatella - en oikeasti osaa suunnitella äitiyslomaani varten yhtään mitään.

Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti. Minulla ei ole fyysisesti yhäkään juuri valitettavaa. Satunnaista häntäluun jomottamista ja lievänä kuvioihin palannutta, satunnaista pahoinvointia lukuunottamatta ei ole mitään mainitsemisenarvoista ongelmaa. Siis fyysisesti.

Henkisesti tämä alkaa olla todella raastavaa, taas. Jos synnyttäisin nyt, olisi Pätkällä hyvät todennäköisyydet selvitä hengissä. Mutta pienen keskosen elämän alku ja kenties sen jatkokin on kovin rankka ja epävarma. Tiedämme, ettei Pätkän sydämessä ole samanlaisia rakenteellisia vikoja kuin Peikkopojan sydämessä oli, mutta emme ole saaneet sitä vapauttavaa "kaikki hyvin sydämen osalta" -lausuntoa. Ehkä parin viikon päästä ultrassa, tai ehkä sieltä tuleekin huonoja uutisia.

Hyvienkään uutisten jälkeen ei huoli ja menetyksenpelko lopu. Synnytys todella lähestyy ja se on aina riskaabeli tapahtuma. Täysin oppikirjojenkin mukaan mennessään synnytys on tapahtumana hyvin lähellä kuolemaa. Komplikaatiot ovat yleisiä, mutta nykylääketiede pystyy varautumaan suureen osaan etukäteen ja reagoimaan yllätyksiin todella hyvin. Yleensä tuloksena on korkeintaan säikähdys ja ennakoimattomia arpia, mutta terve vauva ja äiti. Yleensä, siis. Ei aina. Toisinaan, pelottavan usein, mitään komplikaatioita ei edes tarvita - ei löydetä mitään syytä sille, että lapsi syntyy kuolleena.

Ennen synnytystäkin on vielä monta "jos"sia voitettavana: olen rhD- veriryhmään kuuluva, ja miinusmerkkiset odottavat äidit tietävät, että silloin on mahdollisuus vereen muodostuvaan antigeeniin. Eli äidin ja vauvan erimerkkiset veret voivat sekoittua ja pahimmillaan äidin keho voi alkaa hylkiä vauvaa vieraana ja vaarallisena tekijänä. Noin kymmenen vauvaa vuodessa (Suomessa) joutuu käymään läpi kohdunsisäisen verensiirron, muitakin komplikaatioita toki on vaarana tulla. Kuulostaa häviävän pieneltä todennäköisyydeltä, mutta "tilastollinen epätodennäköisyys" ei vain merkitse minulle enää nykyään yhtään mitään.

Peikkopoika oli veriryhmältään samaa kuin minä, joten en saanut immunoglobuliinipistosta synnytyksen jälkeen (sillä estettäisiin tulevaisuudessa antigeenin muodostuminen). En tiedä miksi, ehkä niin ei vain ole tapana tehdä. En ihan kokonaan edes käsitä tuota asiaa. Olen kysellyt asiasta ja lukenut siitä todella paljon, mutta täysin kattavaa vastausta en ole saanut. Etenkin siitä syystä se on minulle uhkakuva.

Huomaan jälleen, että raskausaika tekee joka tapauksessa tehtävänsä. Kuten näillä viikoilla tavallisestikin raskaanaolevat ovat, olen nyt jo melko sisäänpäinkääntynyt, ajatukset ja tunteet ovat vielä entistäkin enemmän kiinni vauvassa ja synnytyksessä. Olen ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa alkanut ajatella myöskin synnytyskipua ja sitä, kuinka en tahtoisi enää kokea sitä. Vaikka Peikkopojan synnytys sujuikin siis oikein hyvin. Mutta onhan se aivan helvetillinen se kipu siitä huolimatta, etenkin kun epiduraalista loppuu yty kesken leikin ja mitään uutta puudutetta ei ehditä antaa ja ilokaasukin viedään ponnistusvaiheessa pois, jotta pää pysyy skarppina ja voimat suuntautuu täysillä ponnistukseen. Ei siis ihan luomuna, mutta melkein. Mutta en missään nimessä tahdo sektiotakaan, jos se vain on välitettävissä! Kipua on siis luvassa, muodossa tai toisessa. Mutta se on hallittavaa ja ohimenevää, jos se on siis fyysistä sorttia.

Yllättävää on, että mietin ihmeellisen rohkeasti myös synnytyksen jälkeistä aikaa, sitä KUN minulla on se tuhiseva vastasyntynyt sylissäni. Tästä huomaa sen, että raskausaika on myös todella vahvasti henkisen odottamisen ja valmistautumisen aikaa. En yhäkään osaa ajatella asiaa niin, että se olisi jotenkin, tai millään muotoa, varmaa. Mutta nyt näen elämän elävänkin lapsen äitinä realistisena mahdollisuutena. Paljon on päässä tapahtunut jo näidenkin kuukausien aikana.

Minulla on jo pari nimiehdokasta, joista keskustellaan mieheni kanssa. Haluamme, että meillä on nimi valmiina kun vauva syntyy. Jos nimi ei tunnu sopivan, niin sitten pitää olla vaihtoehtoja. Tai sitten käy niinkuin Peikkopojan kanssa, että se "oikea" nimi sitten vaan tuli päähäni jostain kun olin saanut vastasyntyneen rinnalleni ja sopi välittömästi aivan täydellisesti meidän molempien mielestä. 

En varaudu nimen kanssa minkään hätäkasteen vuoksi, sillä lapsiamme ei kasteta. Haluan vain, että saan alkaa käyttmään tuon pienensuuren persoonan nimeä jo alusta asti, eikä tarvitse puhua geneerisesti "vauvasta", tai mikä vielä vieraampaa minulle: keksiä kiertoilmaisuja, kuten minimies, pikkuneiti, pikku-ukko, prinsessa… Ja suojella sitä valittua nimeä kuin valtionsalaisuutta nimiäisiin saakka. (Ja tähän väliin on pakko mainita, että ei tulisi mieleenkään arvostella tätä perinteistä suomalaista nimeämiskäytäntöä! Jokainen valitsee oman tapansa, tämä ensin mainittu vain sopii meille. Enkä tietenkään tuomitse myöskään noita väliaikaisia kiertoilmaisuja - itse en vain ole kokenut luontevaksi käyttää työnimitä ja muita vastaavia. Pätkä-nimityksen tarina löytyy blogistani np-ultran ajalta.)

Niin pitkälle en vielä osaa mennä, että alkaisin valmistelemaan vaatteita. Mutta olen jo uskaltanut ajatella vaunulenkkejä. Niitä odotin niin hurjasti Peikkopoikaa odottaessani - suorastaan päiväunelmoin siitä, miten ihanaa olisi ylpeänä työntää vaunuja joissa vauvani nukkuisi. Kuinka kävelisin miestäni vastaan kun hän tulee töistä, tai kampeaisin vaunujen kanssa bussiin ja hurauttaisin jonnekin kaverin luokse kyläilemään ja vaunuttelemaan päiväkävelylle. Vaunuihin tiivistyy niin paljon siitä vauva-arjesta ja etenkin sen mielikuvista. Ei sitä suotta sanota, että vaunut on se viimeinen paikka säästää, kun hankintoja tehdään.

Peikkopojan käyttämättä jääneet vaunut odottavat vintillä, kaiken muun tavaran kanssa. Niitäkään ei sieltä alas tuoda, ennenkun on oikea tarve. Mutta pari kertaa olen jo yllättänyt itseni miettimästä, että onkohan minulla yksiäkään oikeasti todella hyviä kävelykenkiä, jotta voin sitten kävellä pitkin merenrantoja pitkiä vaunulenkkejä. Eli en osaa varsinaisesti ajatella arkea vauvan kanssa, siitähän minulla ei ole kokemusta. Mutta jollain tapaa nuo vauva-arkeen liittyvät toiminnot ja nimenomaan käytännön pienet pulmat alkavat jo pyöriä mielessä.

Raskaus on hämmentävää aikaa. Tietysti kasvavan vatsan, yhä vain leviävän ahterin ja pullistuvan rintavarustuksen lisäksi mukana tulee liuta muita fyysisiä merkkejä ja niissä toki riittää ihmeteltävää. Mutta ennen kaikkea raskaus on henkisesti valmistavaa aikaa. On aikaa ajatella, ja olla ajattelematta. Silloinkin psyyke toimii ja alitajunta ottaa koko ajan keholta viestejä vastaan.

Siksi omasta synnytyksestäkään ei pysty erottamaan vain fyysistä puolta - se tulee psykofyysisenä kokonaisuutena ja sillä siisti. Ja hyvä niin - luonto on tässäkin asiassa viisas.

 

 

Peikkomamma

rv29 käynnissä