Se lähestyy.
Tuomiopäivä. Eli rakenneultra.
Koko ajan on enemmän mietityttänyt, että mitä jos Pätkälläkin todella on sydänvika. Mitäs jos minun, mieheni tai meidän geeneissä yhdistettynä on jotain, mikä takaa meille vain vakavasti sairaita lapsia. Se, että itsellään tai miehellä ei ole mitään "vikaa" terveydessä ei välttämättä tarkoita, etteikö viallisia geenejä kuitenkin olisi. Vaikka tämä on ollut tiedossa mahdollisuutena kyllä ihan alusta asti, olen silti valinnut uskoa niitä lääkärien rauhottelevia kommentteja siitä, että kovin harvoin tällainen on perinnöllistä. Että noin 4% korkeampi riski on saada toisestakin lapsesta sydänvikainen. 

Eli jokaisesta sadasta parista meidän tilanteessamme neljä joutuu käymään tämän kaiken läpi toisenkin, ehkä useammankin kerran. Tilastot. Ne ovat karuja, eivätkä oikeastaan tuo lohtua.
Prosentti kaikista lapsista (Suomessa) syntyy sydänvikaisena. Lähellekään kaikilla sydänvika ei ole vakava. Vakaviinkaan sydänvikoihin ei suinkaan kaikki kuole, usein korjausleikkaukset myös onnistuvat.
Kun todennäköisyys on noin häviävän pieni ja silti se tuli omalle kohdalle todeksi, on neljän prosentin uusiutumismahdollisuus omassa todellisuudessa lähes varma kuolemantuomio tällekin lapselle.

Sinällään on siis ollut helpompaa np-ultran jälkeen. Kun näki, että kaikki on sen mukaan niinkuin pitääkin, poikkeavuuksia ei löydetty. Mutta siinä vaiheessa tutkiminenkin on vielä melko vaikeaa, kun sikiö on niin pieni ja keskenkasvuinen. Silti pystyi tuudittautumaan edes muutamaksi viikoksi siihen, että ehkäpä kaikki tosiaan voisi mennä tällä kertaa hyvin. Rakenneultrassa päästään jo tarkempiin mittauksiin ja tuloksiin. Eli poikkeavat löydöksetkin ovan mahdollisempia. 

Rakenneultran jälkeiseen aikaan sijoittuva loma tuntuu ihan epätodelliselta ja utopistiselta. Koko ajan takaraivossa hakkaa ajatus siitä, että mitä jos saamme huonoja uutisia. Jaksaako siinä tapauksessa edes alkaa pakkaamaan ja kaivelemaan kesävaatteita jostain kaapeista. Että mitä väliä millään matkalla siinä tapauksessa on. Vaikka eihän mahdollisesti löytyvälle sydänvialle mitään tässä vaiheessa joka tapauksessa voisi tehdä. Halutaan vaan valmistautua syntymän jälkeiseen hoitoon, jos sille tarvetta tulee. Eräs kohtalotoverini tarina menee niin, että sydänvika löydettiin vauvalta jo sikiöaikana, mutta synnytyksen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. He saivat vauvansa kyllä kotiin. Saattohoitoon, muutamaksi viikoksi. Vauva kuoli isänsä syliin sohvalla. Kohtalotoverini uusi raskaus on kuitenkin paljastanut tervesydämisen vauvan vatsassa - voi sitä helpotusta. Kunpa vain meillekin tulisi näin hyviä uutisia. Mutta kun joku muu jo "syö" tätä hyvää todennäköisyyttä sydänvian uusimisesta, niin meille jää tilastollisesti siihen kastiin yhä vähemmän tilaa. Se neljä prosenttia onkin taas vähän lähempänä.

Niin. Entäs jos meille ei vain käynytkään tavattoman huono tuuri. Entäs jos Peikkopojan kohtalo onkin kirjoitettu ei tähtiin, vaan meidän jälkikasvuumme siirtämään geeniperimään. Jos saammekin ennusteen, että esimerkiksi 60% :n todennäköisyydellä kaikille syntyville lapsillemme kehittyy joku sydänvika. Mitä me silloin teemme? Ei tätä jaksa toistamiseenkaan käydä läpi, saatikka sitten laittaa itsensä alttiiksi tälle vielä useamman kerran.

Vielä vähän yli viikko. Aika kuluu aivan liian hitaasti ja aivan liian nopeasti. Haluan jo tietää, mutta en kuitenkaan haluaisi tietää. Vatsassani mylläävä Pätkä voi olla vakavasti sydänvikainen, enkä minä voi sille asialle yhtään mitään. Tai sitten Pätkä on terve. Ikävä kyllä sekään ei vielä takaa, että saisimme hänet joskus elävänä kotiin. Sillekään asialle en minä voi yhtään mitään.

Voimattomuus. Alistuminen. Odottaminen. Hyväksyminen.
 
 
 
Peikkomamma
rv19