Vuosi 2010 alkaa olla paketissa. Tästä vuodesta piti tulla elämäni toistaiseksi onnellisin, mutta sitten tapahtui asioita ja vuosi muutti suuntaansa aivan täysin. Kummallista, että kaksi elämän merkityksellisintä asiaa voi tapahtua samana vuonna: toinen parasta mitä kuvitella saattaa ja toinen kamalinta, mitä kuvitella... tai noh, eihän tämän kamaluutta voi edes oikeasti kuvitella. Sen vaan tietää, jos tietää, ei sitä voi oikeasti kuvitella. Outoa se silti on. Vielä nykyäänkin toisinaan pysähtyy katselemaan elämäänsä ikään kuin se olisi jonkun muun. Välillä sitä suorastaan toivookin.
Eikä vuoden vaihtuminen oikeastaan mitään muuta: sama suru seuraa yli kalenterirajojen. Aika kuluu, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Asioita tapahtuu, mutta harvalla on mitään merkitystä.

Olen nähnyt taas paljon unia. Usein unissani on mukana Pätkä. Nyt kun meillä on jo suhteellisen varma tieto Pätkän sukupuolesta, on Pätkä unissani ennenkaikkea vauva - ei siis poika- tai tyttövauva. Suhteellisen varmalla tiedolla tarkoitan sitä, että ultralaitteilla nähty sukupuoli on enemmän kuin satunnaisesti mennyt pieleen, eli asia varmistuu vasta synnytyssalissa. Eipä kyllä, mikäli meidän "suhteellisen varma tieto" pitää paikkaansa, olen kyllä todella tyytyväinen lopputulokseen. 
Ehkä nyt kun tiedän sukupuolen, menettää tuo asia pikkuhiljaa merkitystään. Tiedän mitä odottaa, joten se ei enää vaivaa mieltä. Voin vihdoin todeta ihan puhtain sydämin, että "ihan sama, kunhan se olisi vain elävä". 

Viime yönä näin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa unta Peikkopojasta. Hän oli unessa sen ikäinen vastasyntynyt vauva, minkälaiseksi jäikin. Sain imettää häntä. Kuitenkin jotenkin ihmeellisesti tiesin, ettei tuo ollut totta. Ikäänkuin unessani olisin tiennyt uneksivani muistoa. En nähnyt Peikkopojan kasvoja selvästi, mutta sen pienen, täynnä tummaa silkkistä tukkaa olevan pään näin ja aistin hänen olemuksensa hyvin selvästi. Se lämpö. Se on jotain niin ihanaa.
Se ei aiheuttanut unessa tai herättyäni mitään suurta tunnekuohua. Jälleen kerran vain jouduin toteamaan, että vaikka Peikkopoika minulta pois otettiinkin, ei kukaan voi viedä pois muistoja. Olen kaiken tämän kauheuden keskellä kuitenkin onnekas, että sain edes ne muutamat hetket, mitkä hänen vajaan neljän viikon pituiseen elämään mahtuivat. Kokonainen maailma, kokonainen ikuisuus. Ja silti niin pieni, kapea ja lyhyt aika.

Sen sijaan aamulla heräsin mieheni herätyskelloon unesta, jossa olin Peikkopojan haudalla. Olin hautausmaalla äitini ja siskoni kanssa - tämä yhdistelmä on todella omituinen, sillä perheeni asuu kaukana ja olen tätä nykyä etenkin äitini kanssa hyvin etäinen. Välimme vain ovat jotenkin todella hankalat.
Minua vaivasi, etten saanut olla yksin, mutta halusin kuitenkin näyttää haudan. Oli samanlainen kaunis kesäpäivä, kun Peikkopojan hautajaispäivä oli.
Kuitenkin kun saavuin haudalle, olin yksin, ja oli talvi. Tällainen runsasluminen, kylmä talvi ja alkoi jo hämärtää ja minua paleli. Haudalla ei selvästikään ollut kukaan käynyt aikoihin, se oli aivan lumen peittämä. Aloin kauhoa lunta pois kivipaaden päältä ja kinoksien keskeltä löytyikin muutama palanut kynttilä ja jotain kuivia kanervanoksia, sellaisia mitä haudoilla aina on. Ja saviruukku, johon joku oli tuonut pari pientä muovista lelula. Jäin miettimään, että kukahan ne sinne oli tuonut. Ehkä joku sukulaislapsi? Minuun iski suuri tarve ja halua alkaa puhumaan haudalle ikäänkuin Peikkopoikani kuulisi minut sitä kautta. Tunsin samalla suurta turhautumista siitä, että en saisi häneen kuitenkaan mitään yhteyttä. Siihen siis heräsin.

En osaa tulkita tuota unta. Mutta se ei lakkaa pyörimästä päässäni. Tai sen tunnelma. Kuten olen kirjoittanut, ei Peikkopojan hauta ole minulle mikään erityisen merkityksellinen paikka. Hän ei siellä ole, enkä minä todellakaan tarvitse mitään erityistä alttaria lapseni muistamiseen. Näin ollen en ole haudalla käynyt. Hauta muistuttaa minua ainoastaan siitä surullisesta päivästä, kun itkin lohduttomasti katsellen, kun mieheni laskee pientä uurnaa maahan ja peittää kuopan. Ehkä asia kuitenkin vaivaa minua - siis se, että en ole haudalla käynyt. Ehkä on aika ainakin harkita sitä. Ei tänään, eikä välttämättä vielä viikonkaan päästä. Näitä asioita ei vain voi hoputtaa. Ja tiedän, että keskellä arkea kun joudun muutenkin pinnistelemään jaksamiseni rajoilla, ei retki vauvani haudalle ole vain mahdollinen. 
Haluan kuitenkin Pätkän sitten aikoinaan tietävän isoveljestään. Haluan, että hauta voisi olla hänelle jonkinlainen konkreettinen side Peikkopoikaan. Sitä varten minun on itsenikin ratkottava suhteeni hautaan. Onneksi tähän on aikaa.

Pätkä potkii kaikki yöt. Eipä sillä, ei hän minua hereillä pidä, huomaan vain aina välillä kevyemmässä unessa ollessani tai asentoa vaihtaessani, että vatsassa on ihan käsittämätön mylläys käynnissä. Sen sijaan päivällä Pätkä tuntuu nukkuvan oikein sikeästi, välillä pitää oikein töykkiä, että antaisi jonkun signaalin itsestään. Aina se töykkäisy sieltä takaisin tulee ihan saman tien ja hyvä niin.
Tässä vaiheessa sikiöllä ei vielä ole varsinaista unirytmiä. Toivottavasti tämänhetkinen päivärytmi ei kuitenkaan ole merkki siitä, minkälainen vauva Pätkä sitten on. Olisihan se ihan kiva nukkua kuitenkin edes jotakuinkin samassa rytmissä.
Tosin, jos sinne asti päästään, että vauvan unirytmi on suurin ongelmani, niin hyvällä mallilla elämä silloin on. Ihan oikeasti.
 
 
 
Peikkomamma
elämänsä surullisimman vuoden viimeisenä päivänä
rv26