Mietin aika usein, että mikäköhän päivä se tapahtuu. Se, kun joku sanoo minulle ensimmäisen kerran jotain sen suuntaista, että "näytät päässeen jo pahimman yli", tai "sulla/teillä näyttää menevän jo paljon paremmin" tai ihan pahimmillaan "näytätte päässeen tapahtuneen yli".

Moni kohtalotoverini on kertonut, että siinä 4-6 kuukautta lapsensa menetyksen jälkeen alkaa tällaisia kommentteja usein kuulla. Ja tämä ei siis ole poikkeus - näin tapahtuu ihan kaikille ennemmin tai myöhemmin.

Mikäköhän siinäkin on taustalla. En siis halua tuomita näin ajattelevia ja ajatuksensa ääneen sanovia ihmisiä, minua vain pohdituttaa asia. Kun tätä kaikkea katselee tästä omasta näkökulmastaan ja tämän ihmeellisen kuplan sisältä, ei aina oikein ehkä erota, että mikä normaalia ja niin päin pois. Onko taustalla tämän ulkopuolisen ihmisen halu todistella itselleen jotain, vai kuvitteleeko tämä tuollaisen kommentin oikeasti piristävän surunsa keskellä elävää? Luuleeko tämä, että jotain tuonkaltaista olisi hyvä kuulla? Ja miksi se edes on niin tarpeellista yrittää piristää? Entäs jos sen toteamuksen muotoilisikin kysymykseksi: koetko, että olisit päässyt pahimman surun yli? Tai ihan yksinkertaisesti: miten sinulla nykyään menee?

Mistä nämä ihmiset oikein pääsevät tuohon päätelmäänsä, että pahin olisi ohi? Koska todellisuus on usein aivan päinvastainen. Moni tämän helvetin läpikäyvät sanovat, että juuri siinä puolisen vuotta hautajaisten jälkeen on se kaikkein pahin aallonpohja. Minulla tämä ei ehkä ihan pidä paikkaansa, siilä tämä uusi raskaus vaikuttaa sen verran mieltänostavasti. Tai ainakin se antaa toivoa. Mutta tiedän - ei, vaan tunnen - että jos en olisi raskaana, enkä syystä tai toisesta voisi asiaa olla edes vielä harkitsemassa, voisi näihin aikoihin olla todella aivan erityisen rankkaa.

Ja millainen ihminen ylipäänsä voi päästää suustaan jotain sen tyyppistä, että olette näköjään päässeet asiasta yli? Kuka oikeasti voi ajatella niin, että lapsensa kuolemasta olisi edes mahdollista koskaan päästä yli?

Kuten siis sanottua, itse en vielä ole tällaiseen törmännyt. Mutta tulen törmäämään. Ja miten sillon reagoin?

Liittyyköhän tuo ihmisten kommentointi jotenkin esimerkiksi siihen, että palaa töihin. Tässä yhteiskunnassa tunnutaan ajattelevan, että töidenteko on sen henkisenkin kunnon mittari. Jopa alkoholismi saatetaan kuitata sanomalla, että "mutta kyllä se työnsä ihan hyvin hoitaa"! Niinkuin se jotenkin vähentäisi ongelman suuruutta, että selviää töihin.

Koin itsekin jotain saman tyyppistä töihin palattuani. Vielä aikaisemmin kesällä lähes kaikki ystäväni (ei ihan lähimmät kutenkaan) ja ihmiset ympärillä tolkuttivat jotenkin mantranomaisesti sitä, että "jollekin ammattiauttajalle kannattaa jutella" ja "ehkä joku psykologi tai sellainen osaisi auttaa". En ole missään vaiheessa jostain syystä innostunut ajatuksesta. Minulla on kuuntelijoita ja osaan puhua, en ole solmussa ajatusteni ja tunteideni kanssa ja ymmärrän, että vain aika voi tässä tapauksessa auttaa. Vaikka olisi miten pätevä psykologi ja miten hieno tutkinto, ei tämä "ammattiauttaja" pysty muuttamaan tapahtunutta. 

Yleisen painostuksen alla ja oman tahdonvoiman puutteessa päätin sitten ottaa tuota keskusteluapua vastaan. Kävin psykologilla kaksi kertaa. Molempien kertojen jälkeen minulle jäi päälimmäiseksi sellainen olo, että koko homma oli valtavaa ajantuhlausta meille molemmille. Jotenkin koko homma turhautti ja tuli sellainen olo, että olisi pitänyt vaan osata luottaa omaan tunteeseen tästä asiasta. Psykologi kysyi juuri niitä samoja kysymyksiä, mihin vastaan ihan oma-alotteisesti puhuessani läheisilleni. Tai kirjoittaessani tätä blogia.

Ihmettelin tätä asennettani sitten tuonne vertaistukiryhmään. Kysyin sieltä "kokeneemmilta", että teenkö itselleni ja surutyölleni jotenkin todella ison karhunpalveluksen, jos en vain enää halua käydä missään ammattikuuntelijoiden pakeilla. Sain lyhyessä ajassa valtavan määrän vastauksia, joissa kerrottiin ihan samaa mitä itse koin. Toki joukossa on paljon niitäkin, joille keskusteluapu on ollut se pelastusrengas siinä surun keskellä ja juuri tätä varten ehkä onkin niin tärkeää muistuttaa surunsa keskellä elävää, että ainakin jonkinlaista apua on tarjolla. Mutta se tärkein viesti minulle oli, että en ole viallinen, väärässä, tai tee itselleni pahaa jos en vain halua käydä psykologilla. Jos se ei kerran siltä tunnu, niin on ihan turha pakottaa itseään siihen.

Tämä helpotti. On hyvä saada vastakaikua sille, ettei sure väärällä tavalla. Että on ihan okei tuntea ettei kukaan voi auttaa. Ei se silti sitä tarkoita, että kantaisin kaiken tämän yksin. Vaikka loppupeleissä tässä on aina ihan yksin, niinkuin on tullut todettua.

Mutta niin. Tuosta töihin paluusta. Sen jälkeen, kun minusta tuli taas "normaali", eli aloin käydä töissä, en ole enää kuullut keneltäkään ehdotusta tai muistutusta siitä, että ammattimaista keskustelu- ja kuunteluapuakin on sitten tarjolla. Eli näin se varmaan menee. Koska käyt töissä, olet ehjä. Tai ainakin tarpeeksi ehjä, eli olet siis päässyt surusi yli. Voi miten väärässä tällainen käsitys onkaan!

Luulenpa, että jos kukaan kehtaa ikinä sanoa minulle, että näytän päässeen yli lapseni kuolemasta, tai edes, että siitä on ylipäänsä mahdollista päästä yli, heittäydyn todennäköisesti väkivaltaiseksi. Pelkkä ajatuskin noin tunteettomasta ja typerästä kommentista saa hermot kiristymään. Ja mikäli tässä joku päivä joku tokaisee minulle, että näytän selvinneen pahimman yli, niin todennäköisesti pyydän tätä henkilöä olemaan puhumatta minulle enää koskaan. Ehkä reaktioni ovat jokseenkin äärimmäisiä, mutta oikeastaan tämä ei huoleta minua. Jälleen kerran ajattelen, että tämän kaiken kokeneena minulla on oikeus olla juuri tällainen kuin olen. Ehkä sitten vielä jonain päivänä jaksan taas kiinnostua sellaisesta, että kuinka minulle suhteellisen merkityksettömiä ihmisiä pitäisi kohdella.

Voi kun aika kuluisi nopeammin. Edes vaikka 10 viikkoa eteenpäin. 

 

Peikkomamma, joka ei malttaisi odottaa pesueensa tuoreimman jäsenen liikkeiden tuntemista

rv13+3