Aamu on valjennut sillä aikaa, kun olen istunut tietokoneella. Jälleen tuttuun kaavaan palattuani, kolmelta ylös, yöpalaa, uni ei tule, koneelle istumaan, olenkin käynyt kahteen otteeseen yrittämässä uudelleen nukahtamista. Ei onnistu.

Ehkä en sitten vielä ollutkaan täysin valmis Pätkän maailmaansaapumiseen. Mutta tämän tuskaisen pitkän ja piinaavan aamuyön jälkeen olen.

Pitkästä aikaa iski jostain aivan yllättäen valtava tuskan, ikävän ja ahdistuksen aalto. Näinä aamuyön tunteina olen ikävöinyt Peikkopoikaani niin pohjattoman paljon, etten uskonut tämän tunteen olevan enää edes mahdollinen. Jotenkin naivisti luulin, että tällainen tuskan määrä on tavoitettavissa vain kun suru on ihan tuore ja kaikki haavat aivan auki.

Olin väärässä.

Olen nyt kaksi tuntia ollut sulkeutuneena työhuoneeseen, selaan rakkaan esikoiseni kuvia tietokoneelta ja olen vain itkenyt. On vaikea itkeä äänettömästi kun suru on näin raastavan voimakas. Mutta olen tullut hiljaa itkemisessä hyväksi, olen saanut aivan liikaa harjoitusta.

Tiedän, että jos mieheni olisi tiennyt tämän aamuyön olostani, hän olisi vaatinut minua herättämään hänet pitämään seuraa ja halaamaan. Mutta toisinaan itkut on itkettävä yksin.

Nyt itken äitinä, jolta vietiin lapsi. Äitinä, joka pelkää pian syntyvän lapsensa hengen puolesta. Äitinä, jolla on kaksi lasta, mutta ei kokemusta äitinä olosta.

Toki samaan itkuun ja tuskaan sekoittuu myös surevan puolison osa: vaimo, jonka sydäntä särkee katsoa myös puolisonsa, vauvan isän, surua. Mutta tämäkin itku on itkettävä välillä yksin.

Välillä ei lohduttajaa kaipaa, on pakko saada käsitellä tuo tuska omin voimin. Toisinaan taas tuska on aivan sietämätön kestää yksin ja ainoa tapa pystyä hengittämäänkään on toisen ihmisen läheisyys.

Kun tämän keskellä elää, se tuntuu ainoastaan luontevalta.

Vaikka oloni on kamala vain neljän tunnin yöunien ja tuskallisen piinaavan valvotun aamuyön jälkeen, nyt auringon jo noustua on omakin olo kevyempi ja puhtaampi. Ilmeisesti tarvitsin tätä. Ilmeisesti minun piti vielä kerran ennen Pätkän syntymää saada ja joutua sukeltamaan niihin pahimpiin surun syövereihin ja kohdata se, minkä oletin jo jättäneeni taakseni. 

Tällä en tietenkään tarkoita itse surua ja ikävää. Tarkoitan sitä oloa, kun ei meinaa pystyä edes hengittämään. Kun ikävä, epäreiluus, katkeruus, viha, kaipaus ja tuska vain repivät sisältä rikki. 

Vaikka tämä ehkä olikin hyvästä, en voi väittää kaipaavani tällaista ihan heti uudelleen. Tiedän kyllä, osaan jo odottaa, että jos Pätkä kotiin saadaan, on edessä ihan toisen mittasuhteen surut ja mietteet. Kohtalotovereitani kuunneltuani osaan odottaa, että suru ja kaipaus ottavat tukevan otteen kun kotiin vihdoin saadaan se pitkään odottettu vauva. Joka ei kuitenkaan ole se, jonka sen alunperin piti olla.

Hyväksyn tämän ja olen tähän valmis, kunhan se aika koittaa. Ne(kin) tunteet on pakko käsitellä, jaksoi tai ei.

Mutta nyt. Tahtoisin vain levätä. Tahtoisin nukkua monen tunnin unet, olla aistimatta mitään, näkemättä unia - olla vain jossain täydellisessä olemattomuuden ja tiedottomuuden tilassa. 

Sen jälkeen jaksaisin taas ottaa vastaan lähes mitä vaan. Lähes kaiken, paitsi suuren menetyksen.

 

Peikkomamma, kun 38 viikkoa tulee täyteen

Peikkopoika syntyi 38+3