Huomenna torstaina tulee kuluneeksi kaksi viikkoa Pätkän syntymästä.

Ylihuomenna perjantaina tulee kuluneeksi vuosi Peikkopojan syntymästä.

Olemme olleet noin puolitoista viikkoa kotona Pätkän kanssa. Tämä on samalla niin käsittämättömän ihanaa ja samalla kurkkua kuristavan surullista. En enää saa Peikkopojan painoa tuntumaan käsivarsiini. En enää muista miltä hänen pieni pörröinen päänsä tuoksui. En muista Peikkopojan itkun ääntä. Aistini ovat niin täynnä tämän pikkusisarta, ettei aistimuistini pysty enää pitämään noita asioita sisällään.

Olen tuntenut ahdistavaa syyllisyyttä Peikkopojan pettämisestä, koska olen niin loputtoman onnellinen saadessani olla Pätkän äiti. Olen tuntenut ahdistavaa syyllisyyttä Pätkän pettämisestä, koska olen niin loputtoman surullinen Peikkopojan menetyksestä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että etsin jatkuvasti Pätkän olemuksesta isoveljensä piirteitä. Syyllisyyttä siitä, että minua itkettää nyt enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka olen samalla niin uskomattoman onnellinen. 

En tarvitse erikseen vakuutteluja ja muistutusta siitä, että kaikki tämä on täysin luonnollista ja syyllisyyttä on turha tuntea ja että kaikki tunteeni ovat täysin oikeutettuja. Kuten olen ennenkin todennut, ei järjellä ja tunteilla ole mitään tekemistä keskenään. Tunnen, että se kaikkein suurin ikävä ja itku on vielä edessä. Se kerää itseensä voimaa ja purkautuu kun aika on oikea. Vasta sen jälkeen alkaa helpottaa, pisara kerrallaan. Ajankohtaa tälle purkaukselle en osaa ennustaa: ehkä huomenna tai ylihuomenna, ehkä viikon tai kuukauden päästä. Mutta sen tiedän, että pohjalla ei ihan vielä olla, joten pinnalle ponnistaminen joutuu vielä odottamaan.

Kummallista, miten yhtäaikaa voi olla täysin avuton ja neuvoton ja silti niin varma ja luottavainen. Tällä tarkoitan äitinä oloa. Eihän minulla ole tällaista "oikeaa" kokemusta äitiydestä ollut, joten tavallaan en luota itseeni ja siihen, että osaisin tehdä asiat oikein. Mutta sitten taas: tunnen tyttäreni jo nyt todella hyvin. Vaikka en luottaisi aina itseeni, voin luottaa häneen. Voin luottaa, että Pätkä kyllä ilmoittaa kun tarvitsee huomiota ja huolenpitoa, itseni ratkaistavaksi jää vain se, että mikä on oikea vastine Pätkän vaatimukseen.

Mieheni on pitänyt isyyslomaa tähän saakka ja palaa töihin ensi viikolla (ja pitää viimeisen isyyslomaviikon vähän myöhemmin tänä keväänä). On ollut todella mukavaa nauttia tästä vauva-ajasta yhdessä. Olemme ulkoilleet joka päivä heti ulkoiluluvan saatuamme ja löytäneet jo omat tapamme käsitellä vauvaa, puhua hänelle ja tehdä hoitotoimia. Tavallaan meillä on jo jonkinlaisia rutiineja olemassa, vaikka suuri osa niistä odottavat vielä varsinaista muotoaan. Minusta on yhtäaikaa jännittävä ja mukava ajatus, että jään tuon pienen, vaateliaan, kovaäänisen ihmisen kanssa kahden päiviksi. Pääsen vihdoin nauttimaan siitä ihan oikeasta äitiyslomasta - sellaisessa muodossa kuin lähes kaikki sen saavat kokea, eli vauvan kanssa elellen ja oleillen.

Minulla on ongelma. Ongelman nimi olen minä itse. Ja etenkin suhtautumiseni jo nyt joka suunnalta tulviviin lapsen hoito- ja kasvatusohjeisiin. Tällä saralla ovat pätevöityneet etenkin anoppini, sekä appiukkoni vaimoineen.

Ilmeisesti anoppini pitää aivan itsestään selvänä, että vastiketta aletaan Pätkälle syöttämään. Itsehän toivoisin voivani täysimettää, enkä todellakaan ole antamassa Pätkälle vastiketta jos se vain on mahdollista välttää. Tottakai jos oma maito ei riitä tai vastikkeelle tulee joku muu tarve, on tilanne ihan toinen. Appiukkoni ei voi ymmärtää, etten halua kuulla edes puhuttavan leikkikehästä - tiedän, että joidenkin lapset sellaisessa viihtyvät ja joillekin se on lähes välttämätön. Mutta minä en lähtökohtaisesti halua "lapsivankilaa" meille hommata. Appiukkoni vaimon mielestä tuttia pitää aivan ehdottomasti alkaa käyttämään, koska muuten lapselta puuttuu turvallisuuden tunne ja hänestä tulee isona todennäköisemmin alkoholisti tai narkkari. En ole ehdottomasti tuttia vastaan, mutta pitäisin tutin mielelläni äidinmaidonvastikkeen kanssa sellaisessa "vain siinä tapauksessa, että siitä todella on hyötyä" -kategoriassa. Appiukon vaimo ehti myös kertoa, ettei meidän huolella ja rakkaudella valtsemamme nimi meidän lapsellemme ole hänestä "oikein kiva". Appiukolla oli myös oma suosikkinimensä jota hän tyrkyttää meille vieläkin. Siis sen jälkeen kun olemme nimen valinneet, päättäneet, ilmoittaneet ihmisille ja maistraattiin. Että näin.

Suuri osa tulevista ohjeista ja neuvoista koskee asioita joihin minulla ei vielä ole suhdetta tai mielipidettä. Pitäisikö muka olla? Olen ollut Pätkän äiti vasta pari viikkoa (jos aika lasketaan syntymästä, eikä hedelmöittymisestä tai jostain mystisestä Maailman Aikakirjojen Predestinaatio -äärettömyydestä).

Olen aina ollut todella huono ottamaan vastaan ohjeita ja neuvoja jos en ole niitä pyytänyt. Kaikkein varmimmin tiuskin miehellenikin silloin kun tämä tulee opastamaan ja ohjaamaan minua jossain minkä tiedän/luulen/uskon osaavani (suinkaan niin itseriittoinen en ole, että väittäisin aina kaiken osaavani: ero on siinä, että otan mielelläni ohjeita vastaan jos itse niitä pyydän, muuten en). Joten kun kyse on jostain näinkin herkästä asiasta kuin MINUN lapseni ja tämän kasvatus… Noh, kipinät tulevat lentämään. Mutta haluan itse määrätä rajat sille kuinka paljon meidän perheen elämään ja tapoihin puututaan ja tuppaudutaan. Joskus se vaatii konfliktin, mutta uskon, että konflikteja ei voi tai edes kannata vältellä loputtomiin.

Kaiken kaikkiaan täällä on asiat hyvin. Nukun juurikin niin "hyvin" kuin tuon ikäisen vauvan äidit yleensä nukkuvat. Eli pari 2,5h pätkää ja vähän päälle. En tunne itseäni mitenkään yliväsyneeksi. Vaikkakin pakko myöntää, että nyt minun pitäisi ehdottomasti olla nukkumassa, eikä tässä kirjottelemassa… Mutta tuntuu, että nämä ajatukset on nyt tärkeää saada sanalliseen muotoon ja tätä myötä pois päästä pyörimästä.

Pätkä syö hyvin ja usein, oli neuvolakäynnillä ylittänyt jo syntymäpainonsa ja ehtinyt saada monta senttiä pituuttakin lisää. Vatsaansa tuo pikkuinen kitisee aina toisinaan, mutta ei mitenkään koko aikaa tai huolestuttavan paljon. Ja sitten hän nukkuu. Ja nukkuminen onkin tavattoman äänekästä puuhaa: mahdoton öhinä, puhina, tuhina, naksutus, kujerrus, röhkiminen, narina ja kurina kuuluu nytkin tuolta pinnasängystä. Äheltää postia vaippaan, luulisin.

Olen itse vielä niin "herkällä taajuudella", että usein yöllä herään noihin normaaleihin vastasyntyneen uniääniin ihan turhaankin. Mutta tässähän tätä meidän rytmiä ja meidän omaa viestintää koko ajan harjoitellaan, kyllä se minunkin turha heräily tästä vähenee.

Oman vauvan hoitaminen. Juuri tällä hetkellä se on ihaninta maailmassa. Olisipa minulla se toinenkin vauva täällä. Tai siis ihan kohta yksivuotias pikkumies, ei mikään vauva enää. 

 

 

 

Kahden poikasen Peikkomamma