Minun Peikkopoikani! Minun! Ei muiden!

 
 
Tällä viikolla sai eräs ystäväni vauvan. Olen ihan aidosti iloinen hänen puolestaan - hänen tapauksessaan raskaaksituleminen ei jonkun aikaa näyttänyt lainkaan itsestään selvyydeltä. Voi myös olla - kuten hän itsekin totesi - että tämä lapsi jää heidän ainoaksi (biologiseksi) lapsekseen, joten hän on sitäkin onnellisempi, että heille tämä onni suotiin.
Mutta.
Ystäväni vauva on poika ja pörröpäinen (kuulemma, en ole vielä itse häntä nähnyt). Ja koska tulokkaan nimeä ei haluta vielä paljastaa, käyttää ystäväni vauvastaan nimitystä peikkopoika. Kyllä riipaisi jostain syvältä lukea Facebookista että "xx on aivan rakastunut pieneen peikkopoikaansa!".
Kyllähän minä TIEDÄN, ettemme mieheni kanssa todellakaan ole ensimmäisiä, emmekä myöskään ainoita, jotka vauvastaan on tällaisen nimityksen keksineet. Minä tiedän tämän kyllä.
Mutta tekisi mieleni sanoa tuolle ystävälleni, että keksisi jonkun muun tavan kiertää nimetön vauvansa. Kyllähän sinä tiedät, että Peikkopoika oli meille varattu. Vaikka Peikkopojan oikeakin nimi oli mukana jo sairaalalta lähteneessä iloa ja onnea täynnä olevassa "meille on syntynyt"-viestissä, sait minulta myös sähköposteja, joiden avulla pidin lähipiirini ajantasalla Peikkopojan elämässä. Ja kuolemassa. Minä käytin niissä posteissa useinkin tuota Peikkopoika-nimeä. Se on minun! Keksi itse omat nimityksesi!

Mutta jälleen kerran - en sano mitään. Tuokin vauva saa elää, kasvaa ja saa pian oikean nimensä. Enhän minä voi määräillä myöskään oman Peikkopoikani nimen käytöstä muissa yhteyksissä, vaikka onneksi nimi on sen verran harvinainen, ettei sitä ihan jokaisen hiekkalaatikon reunalla kuule huudettavan.

Aika kuluu tuskaisen hitaasti. Olen koko ajan väsynyt, koko ajan surullinen, koko ajan peloissani ja epätoivoinen. Jos hetkeksikään eksyn ajattelemaan, että "sitten kun olen äitiyslomalla", hyökkää jostain alitajunnasta täysin kutsumattomana kuin lapion isku naamaan ajatus "siis JOS olen äitiyslomalla".
Tilannetta ei helpota se, että raskausoireiden vähetessä raskaus alkaa tuntumaan jotenkin epätodelliselta. Enkä tunne vielä liikkeitäkään. Luulen yhäkin EHKÄ tunteneeni jotain, mutta nyt on mennyt jo pari päivää ettei mitään liikkeiden tapaistakaan ole tuntunut. Ja kun tähän kaikkeen yhdistää vielä, jälleen kerran, epämääräisen verestävän vuodon, niin usko ja luottamus eivät todella ole kovin korkealla.

Tuo normaalien odottajien foorumi, jolla olen mukana, käy aina joskus aivan ylivoimaiseksi lukea. Kirjoitin siitä aikaisemminkin, että se sinisilmäisyys ja pumpulissa eläminen ovat uskomattoman raivostuttavia minun näkökulmastani. Jälleen kerran siellä yksi tyttönen totesi, että "JES! Tänään tuli tuo maaginen 12+4 raja täyteen, enää ei voi tulla keskenmenoa! Juhlin tätä merkkipaalua miehellenikin!" tai jotain vastaavaan. 
Huhhuh. Näinhän se juuri menee. Että kun eka kolmannes on täynnä ja ekassa ultrassa kaikki näyttää olevan kunnossa, niin lapsi on täysin terve, eikä mitään muutakaan pahaa vaan kerrassaan voi tapahtua. Aaargh! Ja jälleen kerran, en sano mitään. Pitäköön pumpulinsa.

Olisin jotakuinkin valmis hyväksymään sen, että tämä raskaus ei tule olemaan onnellinen. Mutta en millään jaksaisi koko ajan olla niin huolissani ja peloissani. Hyväksyisin tyynesti sen, että en halua olla raskaana, mutta on pakko koska haluan lapsen. Ja että tämän vuoksi en osaa nauttia raskaudesta vaikka fyysisesti voisinkin hyvin.
Mutta on niin pirun rankkaa, kun jokaiseen raskauteen liittyvään ajatukseen kuuluu aina "jos" ja "toivottavasti" ja "ehkä" ja "mutta".

Ja silti. Tämä on vain yksi niistä asioista, jotka minun täytyy pystyä käsittelemään ja hyväksymään. Halusin tai en, oli siihen voimia tai ei. Näin tämä nyt menee, pelkääminen keskenmenosta ei lopu ennen rv22 täyttimistä, jonka jälkeen puhutaan kohtukuolemasta. Pelko sydänvikaisesta toisesta lapsesta ei pääty ennen kun JOS rakenneultrassa muuta sanotaan. Synnytyssaliin mennessä ei menettämisen pelko pääty, sillä synnytys on monimutkainen tapahtuma, jossa niin moni asia voi mennä vikaan. Ja sitten kun, jos, ehkä, se vauva on syntynyt, elossa ja terve... 
Noh. Sitä en vielä tiedä. Pelko ei varmasti lopu, mutta minullahan ei ole kokemusta siitä, että laitokselta lähdettäisiin täyden turvakaukalon kanssa kotiin. Se jää sitten nähtäväksi. Jos. Ehkä. Toivottavasti. Mutta.
 
 
Peikkomamma
Vielä todennäköisesti, ehkä rv 15+4