LIVillä pyörii ohjelma nimeltä Vauvasairaala.  Siinä seurataan vastasyntyneiden tehovalvontaosastoa Sydneyn sairaalassa. Tavallaan tuollaisen ohjelman katsominen on kiduttavaa, mutta toisaalta taas… Kun sen kaiken on kokenut oikeasti, ei se tavallaan tunnu edes niin pahalta.

Itku tulee tietysti, aina. Niin hauraat, pienet, monella eri tavalla rikkonaiset vauvat näyttävät selviävän mitä raskaimmista leikkauksista ja pääsevän lopulta kotiin vanhempien kanssa. Ehkä ohjelmassa ei näytetä sitä huonommin päättyvää materiaalia, sillä näyttää siltä että että JOKA IKINEN pariskunta saa vauvansa lopulta kotiin. Miksi ihmeessä me emme voineet kuulua tähän joukkoon? Peikkopoika sai täydet 10 pistettä syntymänsä jälkeen ja oli kaikin puolin vahva ja terve, täydellinen vauva. Täydellinen vauva, jonka sydän oli kovin rikki. Ilman moottoria ei autokaan kulje.

On hämmentävää huomata, että monet laitteet ja härvelit joita vauvojen teho-osastolla näkyy ovat minulle tuttuja. Joidenkin laitteiden nimet ja toimintaperiaatteet tiedän läpikotaisin, jotkut laitteet tunnistan ja muistan omalta sairaala-ajalta. Kuulen yhäkin mielessäni sydänteho-osaston ovikellon äänen, cpap-nimisen ylipainehengityskoneen piippauksen ja sydänmonitorin hälytysäänet (jotka vastoin yleistä käsitystä eivät suinkaan aina kerro vaarasta ja ongelmista - kunhan piippailevat ja soivat).

Osaan myös tulkita yhdellä vilkaisulla näytölle piirtyviä käyriä.

Kaikki tämä on sitä tietoa, josta olisin mieluusti tietämättä yhtään mitään. Olen utelias ja uudesta kiinnostunut luonne ja olen aina halukas oppimaan uutta. Mutta kaikki tämä… Olisin niin mielelläni ollut lopun elämääni täysin tietämätön tästä kaikesta.

Tänään sovin ensimmäisen neuvolakäynnin Pikkupeikon odotukseen liittyen, parin viikon päästä olisi käynti. Neuvolantäti on sama, jonka asiakkaana olin koko Peikkopojan odotuksen ajan. Pidän tästä tädistä. Hänessä on sopiva annos herkkyyttä ja maalaisjärkeä, sekä rautainen osaaminen kätilön ammatissa opittuna. Neuvolantädiltä tuli osanottokortti Peikkopojan kuoleman jälkeen - hän myös soitteli ja kyseli kuulumisia parin viikon välein. Sanoisin, että se on oikeanlaista välittämistä. Että (asiakas)suhde ei pääty siihen, kun mitään hoidettavaa ei enää ole. Enhän minäkään lakannut olemasta äiti vain siksi että vauvani otettiin pois.

En vieläkään osaa ajatella, että saisimme vauvan tällä kertaa kotiin. Huomaan toivovani sellaista, että voisin sulkeutua seuraavaksi noin kolmeksikymmeneksi viikoksi jonnekin luolaan ja tulla sieltä pois vasta vauvan kanssa. Peikkopoikaa odottaessani olin aivan valtavan ylpeä pyöreästä, kauniista masustani. Kannoin sitä kauniisti, tiedän sen. Nyt en erikoisemmin odota raskauden ensimmäisiä ulospäin näkyviä merkkejä. Suuri vatsa kiinnittää aina huomiota. Tällä kertaa huomio on viimeinen asia jota kaipaan.

Se on kummallista, miten allergiseksi sitä on tullut huomiolle. Silloin kun pitää ihmisten ilmoilla liikkua, on jotenkin kaikkein helpointa olla paikassa, jossa kukaan ei tiedä mitä minulle on tapahtunut. On jotenkin helpottavaa olla "vain tavallinen", naama muiden joukossa. Työpaikalla (jossa en ole vielä käynyt tapahtuneen jälkeen) tilanne on toinen: kaikki tietävät, huomiota tulee väkisinkin. Ihmiset välittävät, eihän se ole huono asia. Mutta kuten edellisessä blogauksessa mainitsin: on melko rankkaa aina joutua tavalla tai toisella lohduttamaan toista ihmistä jostain, minkä minä joudun kokemaan. Että "kyllä tää tästä" ja "elämä jatkuu". Ei siihen usko, vaikka sitä miten hokisi. Onneksi minulla on vielä aikaa olla näkymätön. Vaikka joskus on töihinkin palattava. Elämä kuulemman tosiaan jatkuu. Ehkä se muuttuu todeksi, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa.

 

 

Elämänsä alkua odottaen,

Peikkomamma