Kerron nyt jotain, jonka myöntäminen sattuu, turhauttaa, suututtaa ja aiheuttaa voimakkaan "en halua!!!"-tunteen. Tämä järkyttävä asia on se, että

minä olen onnellinen.


Voiko suurempaa hulluutta edes kuvitella?!??! Kuinka kukaan voi kokea olevansa onnellinen kun on lapsensa menettänyt, vauvansa haudannut? Eikä siitä ole vielä edes paljoa yli vuotta aikaa! Osa minusta ei edes halua olla onnellinen, osa on vain täysin äimistynyt, että voin olla onnellinen.
Mutta näin se vain menee minun kohdallani. En väitä nyt, enkä voi koskaan enää väittää, että en voisi olla tätä onnellisempi. Tottakai voisin! Jos myös Peikkopoika olisi sylissäni, voisin tietysti olla aivan huomattavasti paljon onnellisempi kuin nyt, tai enää koskaan.
Mutta koska tämä ei ole mahdollista, voin sanoa olevani niin onnellinen kuin kaikesta huolimatta vain suinkin voin olla.

Joka ikisen päivän joka ikinen tunti on Peikkopoika mielessäni. Ainakin kaikki enkelivauvan äidit tietänevät sen hankalasti selitettävän tunteen, kun ei edes tarvitse aktiivisesti ajatella lastaan - hän vain on siellä, tietoisuuden rajamailla jatkuvasti ja tulee aina välillä ihan selvästi esiin.
Peikkopojan pieni tumma olemus sijaitsee pääni oikealla puolella, näkökentän ulottumattomissa jossain korvan takana kohti päälakea. Se kohta tuntuu lämpimältä ja ihanalta, siellä Peikkopoika on ihan jatkuvasti mukanani. Tunnen vauvani siis vielä fyysisesti läsnä, sinne voin aina mieleni kurottaa kun siltä tuntuu.

Joka ikinen päivä tulee itku. Tai tulisi, jos minulla olisi aikaa ja ihan suoraan sanottuna HALUA itkeä. Kyyneleet kohoavat silmiin voimakkaasti, niin että silmiin sattuu. Mutta pieni ja ikänsä mukaisesti vaatelias pikkusisko Pätkä pitää huolen siitä että minulla ei ole enää aikaa romahtaa.
Välillä itku tulee ja annan sen tulla. Tätä nykyä lähes poikkeuksetta yksin ollessani, vain harvoin edes mieheni on silloin näkemässä. Surusta on tullut hyvin, hyvin yksityistä.
Kukaan ei oikeastaan enää kysy, että miten jaksan tarkoittaen kantamaani surua. Nyt kysymys liittyy tähän vauva-arjen pyöritykseen ja unien määrään. Mutta tämä sopii minulle. Tässä vaiheessa haluankin pitää ajatukseni ja tunteeni omana tietonani, en jaksa enää puhua ja analysoida. En useinkaan jaksa itkeä. Nyt vain kirjoitan, jos ja kun siltä joskus tuntuu.

Vaikeinta päivässä on aina nukkumaankäyminen. Olen viimeisten viikkojen aikana huomannut, että jatkuvasta asiaankuuluvasta univelasta ja väsymyksestä huolimatta on illalla nukahtaminen toisinaan hyvinkin vaikeaa. Sängyssä, pimeässä, alakulo ja suru ja menetyksen koko voima pääsevät ottamaan minusta ja kokemastani onnesta niskaotteen. On täysin iltakohtainen asia, kuinka nopeasti ja tehokkaasti saan tuon otteen irtoamaan ja nukahdettua. Joinain iltoina joudun odottamaan nukahtamista jopa 1,5h ja kokoajan päässäni pyörii ahdistavat ja pelottavat ajatukset. Ikävä ja suru Peikkopoikaa kohtaan, käsittämätön menetyksenpelko Pätkää kohtaan, kauhukuvat mitä kaikkea voisikaan tapahtua ja niin edelleen vaihtavat paikkaansa päässäni. Toisinaan nousen vielä pois sängystä puuhaamaan hetkeksi jotain muuta, niin ahdistunut on olo. Hyvinä iltoina totean kaiken olevan hyvin ja nukahdan sen ihmeemmin mitään ajattelematta. Yhtenä yönä näin kamalaa unta siitä, että joku mielisairas nainen varasti Pätkän ja hukutti tämän jokeen. Naisella oli paljon mustaa kajalia silmiensä ympärillä ja tumma, vähän harmaantunut takkuinen tukka. Yhtenä yönä sain viettää hetken Peikkopoikani kanssa, pitelin vauvaani sylissä ja silitin tummia hiuksia. Se oli ihana uni, edes siitä herääminen ei aiheuttanut surua, vain haikean hymyn. Olin ainoastaan onnellinen että sain Peikkopoikani syliini - vaikka sitten vain hetkeksi, vaikka sitten vain unessa.

Tiedän tämän iltaöisen ahdistuksen olevan täysin luonnollinen osa traumani käsittelyä, samoin satunnaisten painajaisten. Aika kuluu, haavat parantuvat, mutta ei se suru mihinkään katoa. Oman lapsen menetyksen järjetön kolossaalisuus ei pienene - menetys on aivan yhtä valtava tänään, kuin se oli vähän yli vuosi sitten ja mitä se tulee olemaan kymmenen vuoden päästä. En usko, että ihmisen mieli pystyy koskaan kokonaan ymmärtämään surun ja ikävän määrää. En tule ehkä ikinä täysin hyväksymään menetystäni. Aina on joku pieni sopukka mielen kätköissä, joka ei suostu luovuttamaan, joka ei suostu hyväksymään, että lapseni on poissa ikuisesti. Kun en edes itse tätä täysin käsitä, en voi vaatia ketään muutakaan sitä ymmärtämään.


Olen viimeaikoina miettinyt jostain syystä myös paljon uudelleen raskaaksi hankkiutumista - että vieläköhän sitä yhden lapsen yrittäisi perheeseen lisätä vai ei. Olen ollut tuntevinani raskausoireita ja jopa haamupotkuja alavatsassa. Olen Pätkän syntymän jälkeen nähnyt ainakin neljään kertaan unta siitä, että teen positiivisen raskaustestin. Kaikissa unissa olen ollut yhtälailla hämmentynty, en paniikissa, mutta en myöskään onnellinen asiasta. 

Aikaisemmin, vielä Pätkää odottaessani, pidin suhteellisen itsestäänselvänä, että jos vain uskaltaudun enää tähän leikkiin ryhtyä, haluan tietysti Pätkälle yhden elävänkin sisaruksen. Nyt en ole asiasta enää lainkaan niin varma. Yhtenä päivänä olimme ruokakaupassa, kaikki kolme. Siinä pesuaineiden ja lemmikkiruokien välissä tuli yht'äkkiä tunne, että perheemme on nyt kokonainen. Elämä yllätti meidät näin, saimme kaksi ihanaa, täydellistä vauvaa, joista toisesta jouduimme luopumaan, toisen saimme pitää. Meitä on neljä, yksi kulkee mukana näkymättömänä taakkana, mutta suloisena muistona. Ehkä meitä ei tarvitsekaan olla enempää. Ehkä me olemme parhaimmat mahdolliset vanhemmat Pätkälle juuri tällaisina. Ehkä pesueeni onkin tämän kokoinen.

Noh, en ole vielä päättänyt asiaa suuntaan tai toiseen. Siitä olen varma, että ainakaan ihan heti ei kolmannella lapsella ole mikään kiire. Haluan nauttia aivan täysillä nyt Pätkästä, en halua vielä jakaa huomiotani ja äidinrakkauttani toiselle (tai oikeastaan kolmannelle) jälkeläiselle. Saa nähdä, mikä on fiilis sitten KUN se vauvakuume kuitenkin jossain vaiheessa taas iskee.  Etenkin kun itse raskaanaoleminen on minulle kiehtovaa ja ihanaa aikaa (joskin nyt pää meinasi tässä toisessa raskaudessa levitä millon minkäkin pelon seurauksena… näin se aika kultaa muistot.).

 
Peikkomamma
1vuosi 3kk sitten kuolleen Peikkopojan
ja 4kk 1vko sitten syntyneen Pätkän mamma