Voi tuota Pätkää. On se kyllä ihana. Ja melkoisen vaativainen, niinkuin tuon ikäiset tuppaavat olemaan.

Mutta se on todella palkitsevaa, kun huomaa osaavansa hoitaa lastaan. Välillä on ollut aivan avuton olo, kun ei vaan keksi että mikä pienellä on vikana kun kitinä ei lakkaa. Sitten kun ymmärsin jotain täysin itsestäänselvää, mutta silti kovin mystistä, alkoi helpottaa.

Välillä se vaan huutaa. Piste. Sillon ei auta syöttäminen, hyppyyttäminen, jalkojen jumppaaminen, laulaminen, kanniskelu, hyssyttely tai mikään muukaan. Välillä se vaan huutaa. Se kestää aina hetken ja loppuu sitten. Ainoa mitä voi tehdä on se, että pitää vauvaa sylissä ja viestittää kaikin aistein, että hän ei ole yksin, että hän on turvassa. Välillä se vaan huutaa.

Kuulostanee todella itsestäänselvyydeltä, mutta se ei suinkaan ole sitä. Kun katselee ja kuuntelee oman pienen ihmisen kitinää, on vaistomainen tarve saada se lakkaamaan helpottamalla vauvan oloa. Mutta aina sille kitinälle ei tosiaan ole mitään fyysistä syytä, minkä poistamalla tilanne rauhottuisi.

Kuten eräs työelämässä tapaamani henkilöstökonsultti ja yleisesti ottaen hyvä tyyppi sen joskus totesi: "Välillä vituttaa. Ei siihen tarvitse lääkkeitä syödä."

Tällaisien pienien ahaa-elämysten jälkeen tulee aina jotenkin surullinen olo. Pätkähän on jo toinen lapseni, eikös minun pitäisi tietää tällaiset asiat? 

Onhan se ihan itsestäänselvää, että olen Pätkän kanssa kuitenkin siinä tilanteessa, missä äidit ovat yleensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Peikkopoikaa emme saaneet koskaan kotiin, joten mitenpäs minä muka voisin tietää vauva-arjesta yhtään sen enempää mitä Pätkän kanssa päivittäin opin. Ja lapset nyt ylipäätään ovat keskenään erilaisia, ainahan se on (uudelleen)opettelua jokaisen vauvan kohdalla.

Mutta silti jostain takaraivosta kuuluu joku pieni syyllistävä ääni, joka väittää että minun pitäisi osata paremmin ja tietää enemmän. Turha lienee jälleen kerran todeta, että järki ja tunteet eivät taas ihan kohtaa…

Kävimme vappuna kavereiden luona brunssilla. Paikalla oli kaveripariskuntamme lisäksi heidän kaveripariskunta, ihmisiä joita me emme olleet aikaisemmin tavanneet. Näimme kavereidemme kanssa ensimmäisen kerran sitten Pätkän syntymän, joten etenkin pariskunnan rouva, puolitoistavuotiaan pojan äiti kyseli paljon raskauden lopusta ja synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista. Aivan luontevasti tietysti kerroin myös eroista Peikkopojan synnytykseen nähden ja niin edelleen. Tuo paikalla ollut meille uusi pariskunta kuuli samalla toki tämän ja pian rouva kysyikin, että "tämä on siis teidän toinen?". Silloin sydämeni vähän hypähti, kun tajusin, ettei tuo ihminen tiennyt taustaani. En varsinaisesti ollut olettanutkaan niin, en vain tullut ajatelleeksi. Tietysti myönsin asian, mutta koko loppuvierailun ajan pelkäsin ja odotin sitä kysymystä, että "missäs se teidän esikoinen tänään on" tai "kuinkas iso ikäero teidän lapsille tuli" tai jotain muuta vastaavaa. Rouva näet odotti heidän toista lastaan, esikoinen touhusi siellä meidän seassa omiaan.

Pelko oli turha, esikoisemme ei enää tullut puheeksi. Mutta se kireys, mikä minulle tästä odottamisesta aiheutui muistutti taas siitä, että en todellakaan osaa täysin luontevasti puhua lapseni menetyksestä. En siis tuntemattomille ihmisille, jotka eivät entuudestaan tiedä mitä on tapahtunut. Osaankohan koskaan? 

Ja mitä minä tarkalleen ottaen noissa tilanteissa pelkään tai jännitän? Toisen ihmisen järkytyksen kohtaamista ja reaktioitako? Vai kenties sitä, että miten itse asian esitän? Totuus nimittäin on se, että melkein vuoden ajan olen onnistunut välttämään tilannetta, jossa minun pitäisi aivan puun takaa lyödä tämä asia vasten vieraan ihmisen kasvoja ihan vain keskustelun lomassa.

Ainoa tätä liippaava tilanne oli Pätkän kanssa varhaisultrassa käydessä, kun jouduin lääkärille kertomaan että olin synnyttänyt vain muutama kuukausi aikaisemmin ja että huonosti siinä kävi. Mutta niin - lääkäri ei ole joku, jonka kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Hän on ammattikunnan edustaja ja tarvitsi tuota tietoa vain saadakseen oikean kuvan minun kroppani tilasta.

Pätkä on nyt elänyt jo viikon pidempään kuin Peikkopoika koskaan eli. Peikkopojan kuoleman vuosipäivään on viikko. Sitä ennen, tulevana sunnuntaina, on äitienpäivä.

Viime äitienpäivän vietin Lastenklinikan osastolla K4 poikani sängyn vieressä. Tuijotin Peikkopoikaa lähes herkeämättä koko päivän, sillonkin kun hän nukkui. Pidin sylissä niin paljon kuin vain pystyin ja sain (todellakin, minun piti aina vähän kuulostella lupaa lapseni sylittelyyn, sairaalassa kun elettiin). 

Seuraavana päivänä Peikkopoika menisi siihen suureen, kaiken ratkaisevaan, vaaralliseen leikkaukseen. Kenties äitienpäivän ilta olisi viimeinen kerta kun näkisin poikani elossa. Koko päivän minua ahdisti suunnattomasti. Itkin todella herkästi kaikelle ja koskaan ei ollut niin vaikea lähteä illalla Lastenklinikalta kotiin kun juuri äitienpäivän iltana. Muistan, että polveni tärisivät, enkä meinannut pystyä hengittämään kun kävelimme käytävää pitkin pois Peikkopojan luota. Koko päivän oli päässäni soinut ajatus, että tämä saattaa olla viimeinen kerta kun näen vauvani elossa.

Noh, leikkauksen jälkeen seuraavana päivänä näimme Peikkopojan vielä teknisesti ottaen elossa - usean koneen ja pumpun tukemana teho-osastolla toipumassa. Mutta äitienpäivä jäi viimeiseksi päiväksi, kun pitelin Peikkopoikaa sylissäni hänen vielä ollessa elossa.

Ei siis mikään pelkkä ilon ja riemun juhla. Tänä vuonna minulla on kuitenkin kaksi hyvää syytä muistaa olevani onnellinen: molemmat lapseni. Toista ikävöin nyt ja aina, toisen kasvua ja kehitystä saan toivoakseni seurata niinkuin äidit lapsiansa yleensäkin.

Rankkoja päiviä tulossa. Minulla on jo nyt Peikkopojan kuoleman vuosipäivästä todella synkkä olo. 

Toukokuun 11. tulee aina olemaan kalenterivuoden kamalin päivä. Päivä jolloin elämäni päättyi.

 

 

Peikkomamma