Voi kun aika kuluisi nopeammin. Elämäni on ihmeellisesti täysin pysähdyksissä tuonne huhtikuuhun saakka, jolloin toivottavasti saismme Pätkän kotiin. Ja toivottavasti vielä onnellisissa merkeissä.

Tämä puolisen vuotta tässä välissä on jo lähes viikolleen suunniteltu. Lokakuu ja marraskuu töitä. Marras-joulukuun vaihteessa lomaa. Joulukuusta pari viikkoa töitä. Joulu ja uusi vuosi. Tammikuu töissä. Helmikuun alussa ehkä vielä loput käyttämättäolevat lomat. Helmikuun loppu töitä, maaliskuun alussa äitiysloma.

Tuntuu, että tämä pysähdyksissä oleva väliaika on vain helpompi kestää kun sen jakaa etappeihin. Mutta totuushan on, etten voi tietää meneekö suunnitelmat näin. Jos suunnitelmat olisivat menneet lainkaan niinkuin vielä puoli vuotta sitten ajattelin tätä hetkeä, olisin nyt onnellisesti väsynyt vajaa puolivuotiaan Peikkopojan äiti - äitiyslomalla ja elämästä nauttien. Eipä kovin paljon kauemmas olisi enää voinut osua.

Olen aikaisemmin maininnut vertaistukiryhmässä netissä. Enpä olisi joskus voinut kuvitella, kuinka tärkeää on tuntea, ettei ole tilanteessa yksin. En koskaan aikaisemmin kait osannut ajatella sellaista tilannetta, josta ei voisi selvitä tuntien, että on ainoa ihminen maailmassa jolle näin käy.

Vertaistukiryhmässä on valtava kirjo erilaisia tarinoita. Yhteistä niille on, että olemme kaikki jo vähintään yhden lapsen haudanneita äitejä ja joko raskaana, odottamassa raskautumista tai odottamassa sitä rohkeutta, että uskaltaisi raskautua uudelleen. Ja tietysti niitä, jotka odottavat vastausta, että onko uudelleen raskautuminen edes fyysisesti mahdollista enää koskaan. Nämä äidit ymmärtävät jokaisen tuskaisan ajatuksen mitä päässäni pyörii. En todella ole yksin.

Haluan yrittää nauttia tästäkin raskaudesta. Tyystin erilainen odotusaika on ja tulee olemaan, mutta kaiken surun ja kaipauksen keskellä on myös toivoa ja ehkä onnellisuuttakin. En halua, että nämä positiivisemmat tunteet jäävät täysin noiden voimakkaiden, raskaiden tunteiden alle.

Tästä syystä olen aktiivisesti mukana myös "normaalien" odottajien foorumilla. Olen kertonut siellä, että kyseessä on toinen lapsemme, mutta en halua sanallakaan vihjata mitä esikoisen kanssa kävi. Tarvitsen paikan, jossa olen normaali toisen lapsen odottaja. Haluan sopeutua joukkoon vain yhtenä muista. Kaikkialla muualla - tässä fyysisesti ympäröivässä elämässä, sekä vertaistukipalstalla - tähän odotukseen liittyy niin paljon "mitä jos"- ja "kuinkahan" -tunteita, että on oltava yksi paikka, jossa näistä asioista ei yksinkertaisesti tiedetä mitään.

Välillä tämä normaalien odotusryhmä käy kuitenkin jotenkin ylivoimaiseksi juuri sen naiviuuden ja sinisilmäisyyden vuoksi. Tuntuu, kuin ainoastaan ne, jotka ovat kokeneet keskenmenon, osaavat jotenkin suhtautua siihen, että elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Ja keskenmenon kokeneidenkin joukossa vallitsee vahva käsitys siitä, että kunhan se raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi, niin sitten kaikki menee loppuun saakka täysin mallikkaasti.

Välillä turhautumisesta ja raivosta kiehuen lukee joidenkin - yleensä todella nuorten - ensiodottajien kommentteja siitä, kuinka "kyllä kaikki menee hyvin, kun jaksaa vaan ajatella asioista positiivisesti" ja kuinka "pelkäämisellä tekee vaan itselleen hallaa ja raskausajasta pitää osata nauttia". Pahimmillaan muiden odottajien pelot jopa tuomitaan sopimattomina raskauteen joka on pelkästään positiivinen ja ihana asia. Voi taivas! Tällaisia ja vielä rutkasti lapsellisempia kommentteja nähdessään tekisi mieli antaa tulla täyslaidallinen elämän karuja totuuksia!

Mutta. Annan aina olla. En provosoidu siinä määrin, että alkaisin paasaamaan näille pumpulin keskellä eläville odottajille elämän tosiasioita. Pitäköön pumpulinsa - eihän se minulta mitään ole pois.

Juuri näinhän minä itsekin ajattelin sinisilmäisenä ja elämän hyvyyteen luottavaisena vain vuosi takaperin (tosin suhtellisen monitahoisesti ajattelevana ihmisenä en koskaan voisi tuomita muita heidän peloistaan - jokaisen tausta pitkälti sanelee nykyisyyden). Ja juuri näinhän sen kuuluukin mennä. Noissa kommenteissa minua turhauttaa se, että haluaisin tuntea noin itsekin. Haluaisin ihan oikeasti pystyä olemaan aivan yhtä sinisilmäinen kuin vuosi takaperinkin. Olen jollain ihmeellisellä tavalla kateellinen kaikille, jotka voivat oikeasti asennoitua raskauteen maailman luonnollisimpana asiana. Mitä se tietysti onkin. Koko Peikkopojan raskauden ajan rakastin olla raskaana - ihan viimeisiä päiviä myöten. Se oli maailman luonnollisin ja maailman ihanin asia.

Ja nyt en malta odottaa, että tämä puoli vuotta kuluisi nopeasti. En haluaisi olla enää raskaana - haluaisin saada lapsen, en haluaisi olla odottava äiti, vaan pelkästään äiti. En haluaisi joutua tuntemaan syyllisyyttä siitä, että en haluaisi kokea nyt raskautta, vaan vanhemmuuden. Enkä haluaisi joutua koko ajan muistuttamaan itseäni siitä, että kaikki mitä tunnen, on oikein ja kohtuullista ja ymmärrettävää.

Ulkoisia merkkejä raskaudesta ei vieläkään onneksi näy. Vaihdoin kyllä jo mammafarkkuihin, sillä lähtötilanne tässä raskaudessa oli +6kg edelliseen. Näin ollen vanhat farkkuni Peikkopojan odotusta edeltävältä ajalta kyllä mahtuvat, mutta tässä vaiheessa kasvava kohtu alkaa jo tuntua. Ja pikkuisen turhan ahtaat farkut alkoivat puristaa vatsasta aikaisemmin, kuin viime vuonna (muistelen, että vaihdoin pääsääntöisesti mammafarkkuihin rv16, kun nyt tämä tapahtui kolmisen viikkoa aikaisemmin). Onneksi nämä nykyajan mammavaatteet eivät poikkea juuri lainkaan tavallisista vaatteista. 

Mietin jo nyt pääni puhki, että miten saan vatsan pysymään piilossa mahdollisimman pitkään. Paljon suuria neuletakkeja löysästi vyöllä sidottuna ja tunikamallisia paitoja, ehkäpä. Ruumiinrakenteeni ei anna kyllä loputtomiin piilottelemisen varaa.

Viime vuonna en kertakaikkiaan malttanut odottaa, että pikkuhiljaa paksuntuva siluettini pompauttaisi vatsan selvästi näkyväksi vauvamasuksi - sitä joutui odottelemaan rv20 saakka. Tällä kertaa minua ei haittaisi vaikka vielä äitiyslomalle jäädessäni ihmiset eivät olisi hoksanneet, että mistä on kyse. Näinhän se ei kuitenkaan mene, joten on vain sopeuduttava siihen, että muutaman viikon kuluttua tulen törmäämään mitä kummallisimpiin reaktioihin kasvavasta vatsastani.

 

Nyt oikeastaan kaikki läheiseni tietävät tästä raskaudesta. Ei ainakaan tule enää mieleen ketään, jolle olisi jo pitänyt kertoa. Töissä ja muualla saavat asiasta tietää sitten kun huomaavat tai tohtivat kysyä. Voi olla, että monikaan ei odota tämän tapahtuneen näin nopeasti. Voisin kuvitella, että olisi luonnollisempaa ajatella, että nyt tässä tarvitaan surulle oma aikansa, eikä uutta raskautta uskalla vielä edes harkita. Luulisin tämän olevan ihan normaali ajatusmalli. Totuudesta se - ainakin allekirjoittaneen kohdalla - on kuitenkin hyvinkin kaukana.

Suru ottaa aina aikansa joka tapauksessa. Ja elämää tapahtuu silläkin aikaa. Ja vaikka uusi odotus, uusi mahdollisuus (myös uuteen menetykseen) pelottaakin, on se kuitenkin ainoa asia, mikä edes vähän auttaa jaksamaan tässä kaipauksessa.

Peikkomamma

Pätkä rv13+0