Niin malttamaton olo. 

Vaikka ei kait vielä pitäisi, onhan tässä vielä aikaa. Itseasiassa kolmenkin viikon päästä saatan vielä olla raskaana. (Toivottavasti en kuitenkaan!)

Voi kun tähän tilanteeseen voisi jotenkin itse vaikuttaa. Mutta ei. Vauva syntyy kun hän on siihen itse valmis. Ja niinhän se kuuluukin mennä.

Olen kyllä kovasti jutellut Pätkälle, että jos hän perjantaina haluaisi putkahtaa maailmaan. Aprillipäivä olisi jotenkin hauska päivä syntyä. Aprillipäivä assosioituu kevään alkuun ja sellaiseen leikkimieliseen pilailuun ja hupailuun. Jotenkin tuntuisi, että tuollaiset keveät asiat vain jo kuuluisivat elämäämme kaiken tämän jälkeen.

Ajoitus olisi muutenkin hyvä, sillä siskoni on viikonloppuna käymässä työasioiden vuoksi täällä. Hän pääsisi näkemään Pätkän ihan tuoreeltaan. Peikkopoikaa eivät minun kaukana asuvat perheenjäseneni koskaan ehtineet nähdä. Odotimme liian pitkään. Odotimme sitä, että "sitten kun pääsemme kotiin". Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa. Toivolla vain on paha tapa pettää, kun sitä oikeasti tarvitaan.

Kumma juttu. Pystyn ihan hyvin kuvittelmaan synnytyksen ja luomaan jo etukäteen mielikuvia siitä kuinka se voisi mennä. Myös niitä positiivisia mielikuvia, joissa asiat päättyvät hyvin.

Pystyn myös kuvittelemaan ne muutamat päivät laitoksella synnytyksen jälkeen. En osaa kuvitella, että olisin siellä ilman miestäni, vaan nimenomaan sen perhehuoneosaston. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka asiat voisivat tällä kertaa mennä paremmin ja viettäisimme onnellisia hetkiä Pätkän kanssa laitoksella, lepäisimme, tutustuisimme Pätkään ja kaikki läheisimmät ehtisivät meitä käydä tervehtimässä (jos päätämme ketään paikalle päästää).

Mutta. Sitten iskee tyhjyys. En kertakaikkiaan osaa kuvitella, että miltä tuntuu koko kotiuttamisprosessi lastenlääkärin tarkastuksineen, meidän tapauksessa toivottavasti kardiologin tarkastuksineen, sen jälkeen taksin tilaaminen ja turvakaukalon sinne pakkaaminen. Turvakaukalon, jossa on vauva.

En osaa lainkaan ajatella tai kuvitella, että vauva tulisi kotiin. Tänne meille. Että sitten olisimme perhe, jonka kotona asuu vauva.

En edes tiedä, mitä neuvolassa tapahtuu sitten kun vauva on olemassa.

Näistä asioista minulla ei ole mitään kokemusta. Ja kun jo kerran oli siinä tilanteessa, että nuo asiat olisi pitänyt saada, muttei sitten saanutkaan, ei pää vain taivu ajattelemaan että tällä kertaa asiat voisivat mennä toisin. En välttämättä edes odota viime kertaisen toisintoa tavalla tai toisella. En vain osaa kuvitella siitä ajasta mitään.

Minua pitkästyttää. Jännittääkin vähän. Olen malttamaton. Mutta pelkojen suhteen ihmeen rauhallinen. Se kummallinen alistuneisuus on palannut taas päällimmäiseksi. Se tapahtuu mikä tapahtuu, yritän parhaani, mutta lopulta en asioihin voi vaikuttaa.

Turhautumista koen lähinnä tuolla "normiodottajien" foorumilla. Ymmärrän kyllä, että varsinkin ensisynnyttäjää jännittää lähestyvä synnytys - muistan tämän tunteen oikein hyvin vain vuoden takaa. Mutta kun huolet ovat sitä luokkaa, että osaako sitä vauvaa sitten käsitellä, tai sattuuko tekemään kakan siihen synnytyspöydälle ja että onko synnytyshuoneessa vesisynnytysmahdollisuutta, tuntuu oikeasti vain vähän tyhjältä. 

Tosin kuten juuri totesin: kyllähän minä tällaiset ja samankaltaiset ajatukset muistan ihan hyvin vuoden takaa.

Isoja asioita on tapahtunut, kun oikeasti huolet ovat luokkaa syntyykö ja pysyykö lapsi hengissä. Eihän tuollaista tule edes ajateltua, ei tosissaan, ellei lapsen menetys ole koskettanut joko suoraan tai välillisesti.

Mitä lähemmäksi synnytys tulee, sen huonommin siedän sellaista vähättelyä ja "no kyllä kaikki tällä kertaa menee hyvin" -vakuuttelua. Aikaisemmin pidin sitä vain sinisilmäisenä ajatteluna, nyt otan sen jo melko henkilökohtaisesti. Ikään kuin minun varsin aiheelliset pelkoni olisivat jotenkin aivan turhia ja tyhjänpäiväisiä, hupsuja haihatuksia, jotka olisin keksinyt jotain nettipalstaa luettuani. Etenkin anoppini toimii lipunkantajana tässä minun pelkojeni ja huolieni vähättelyssä. Ei tietenkään tahallaan, ei ilkeyttään, mutta kaitpa se on hänen tapansa tukea minua. Vaikka olenkin yrittänyt melko suoraan viestittää, että pelkkä vastaanväittäminen ei mitään hyödytä. Se on vain niin turhauttavaa, kun itse yrittää olla suora ja rehellinen, teeskentelemätön tämän kaiken kanssa ja toinen kuittaa kaiken vaan sillä, että huihai, kyllä kaikki tällä kertaa hyvin menee, kyllä vauva kotiin tulee ja et sinä mitenkään kipeä sen synnytyksen jälkeen ole.

Noh, sitähän sopii toivoa, mutta eihän sitä kukaan voi luvata.

Ylimääräistä stressiä aiheuttaa kyllä tämä jatkuva kikkailu yöunien kanssa. Nyt en ole enää herännyt nälkään - nyt uni ei vain tule enää yön ainoan vessareissun jälkeen. Ei minua mitkään erityiset ajatukset tai pelot valvota, yleensä minua myös väsyttää aivan julmetusti, mutta uneen vaipuminen ei vain ota onnistuakseen.

Pari yötä nukuinkin tässä välillä hyvin, mutta nyt taas… heräsin aamuyöstä vain 3,5h nukuttuani ja uni ei enää tullut. Onneksi sain nukuttua sitten 7-9 kuitekin. Stressiä tämä lisää ihan sillä, että ajatus näin väsyneenä synnyttämisestä kyllä kammoksuttaa. Hyvin levänneenä synnytys todennäköisesti edistyy paremmin, kipua sietää paremmin ja voimat riittävät paremmin. Puhumattakaan sitten sen maratonin jälkeisestä ajasta. Vajaan neljän tunnin yöunet joka yö eivät pidemmän päälle riitä edes kepeään sohvallamakailuun - tuosta tulevasta koitoksesta nyt puhumattakaan.

Hmm. Ehkäpä yritän ottaa vielä iltapäivänokoset tänään. Yleensä päiväuniyritykseni ovat melko heikkoja, mutta pakkohan minun on jossain vaiheessa nukkua… Nyt kun vielä voi.