Lauantai-ilta, yksin kotona. Omasta valinnastani.

Mieheni on edustamassa ruokakuntaamme ystävänsä häissä. Kun kutsu tuli, jouduin oikeasti pitkään miettimään, että joko olisin valmis. Valmis kohtaamaan lisää ihmisiä, joita en ole nähnyt Peikkopojan kuoleman jälkeen. Ihmisiä, jotka ovat elämässäni vain siellä jossain laitamilla, satunnaisissa juhlissa ja tapahtumissa. Monet heistä ovat olleet elämässäni jopa 15 vuotta, mutta eivät mitenkään lähellä. Ihmisiä, joita voisi pitää hyvänpäiväntuttuina tai etäisinä kavereina, ne menevät ja tulevat, mutta ovat aina siellä jossain. 

Kaikki tietävät mitä meille tapahtui, mutta kukaan ei osaa suhtautua minuun. Siis etenkään minuun, he eivät tunne minua niin hyvin kuitenkaan. Iso vatsani jotenkin vielä vaikeuttaa tilannetta omasta puolestani, sillä tietysti se kiinnittää huomiota ja vie ajatukset ja puheet vauvoihin ja muuhun.

Lisätään siihen vielä alkoholin tuoma rohkeus ottaa asia puheeksi ja sössötykset siitä, kuinka kamalaa on varmasti menettää lapsensa ja eihän tuota pitäisi kenenkään joutua käymään läpi.

Päätin, että en ole vielä valmis tähän. En yksinkertaisesti voi mennä teeskentelemään paikan päälle, että en huomaisi tuijotusta ja vaivaantuneisuutta ympärilläni. Ja kun tätä kaikkea katselee itse sattuneesta syystä selvin päin, ilman minkäänlaista aistiturrutusta, on se vaan liian rankka konsepti käsiteltäväksi. Etetnkin kun vaihtoehtona on myös olla menemättä.

Mutta kyllä ottaa päähän, suorastaa vituttaa, miten ihmiset eivät tunnu itse hoksaavan tätä. Ja tässä tarkoitan ihmisillä niitä ihan lähimmäisiä: ystäviä ja perhettä. Olen parillekin eri taholle joutunut nyt selittämään, että miksi minä en ole tuonne häihin edes aikonut mennä. Viimeksi äsken puhelimessa appiukolleni.

Tiedän kyllä, että vaikutan lähes normaalilta. En puhkea holtittomasti kyyneliin kesken keskustelun, enkä puhu synkkiä asioita. Jaksan jutustella, väitellä, nauraa ja käyttäytyä niinkuin kuka tahansa muukin. Eikä tämä edes ole pelkästään esitystä - lähimpien seurassa on vain sen verran luontevaa olla, että ns. normaalitoiminta onnistuu. Lähimpien seurassa tiedän, että voin aivan hyvin olla myös syrjäänvetäytyvä, hiljainen ja vakava, jos se tuntuu sillä hetkellä paremmalta.

Ja jotenkaan sitä ei enää tietyn ajan jälkeen haluakaan heittää kaikkea omaa tuskaansa muiden nähtäväksi. En tiedä mistä tämä johtuu, enkä osaa sanoa missä vaiheessa tämä muuttui tällaiseksi. Ehkä ympäröivän maailman asenne velvoittaa pikkuhiljaa siihen, että suru on pakko kääntää sisälleen. Ei tunnu enää luontevalta surra avoimesti. Tyhmäähän se on, kun ottaa huomioon tapahtuneen. Mutta näin se vaan menee.

Mutta helvetti sentään! Peikkopojan kuolemasta ei ole vielä edes yhdeksää kuukautta! Ei edes niin pitkää aikaa, mitä hän asusteli vatsassani. Hyvät ihmiset: minä OLEN rikki. Aivan hajalla. Yrittäkää nyt jumalauta käsittää, että se heijastuu käyttäytymiseeni, eikä tämä ammottava haava katoa sillä, että haluaa vain uskotella, että kaikki on hyvin. Ei lapsensa kuolemasta VOI päästä yli, ei se ole edes tavoitteena. 

Sen surun kanssa voi kuulemma oppia elämään, mutta minä vasta opettelen sitä.

Välillä tuntuu, että pitäisi järjestää kunnon kohtaus. Synkistellä ja puhua todella avoimesti, ehkä jopa vähän liioitellen tuntemuksistani. Että pitäisi suorastaan muistuttaa lähimmäisiä siitä, että tässä ollaan vielä niin alkutekijöissä tämän uuden elämän kanssa, etteivät he voi kuvitella kaiken olevan nyt kunnossa. Hyvästelin vanhan elämäni ja minuuteni samalla kun hyvästelin vauvani.

Eikö se nyt saatana ole jotenkin itsestään selvää, että minä en TODELLAKAAN ole ok, en ole kunnossa, enkä ehjä. 

Uusi raskaus ei ole mikään hopealuoti joka ratkaisee kaikki ongelmat. Se on erittäin hartaasti toivottu, ihana ja tähän tilanteeseen ehdottomasti paras asia mitä kuvitella saattaa, mutta eihän se Peikkopojan menetystä korvaa. Näistä ajatuksista joudun aina siihen pelkoon, että korvaako Pätkä sitten Peikkopojan nimenomaan näille ympäröiville ihmisille. Katoaako Peikkopoika isovanhempien mielestä samanarvoisena lapsenlapsena? Pitävätkö ystäväni minua vain yhden lapsen äitinä? 

Eikö kukaan muu enää muista? Eikö kukaan muu enää halua muistaa?