Taas se alkaa: arki ja unettomuus.
Palasimme toissapäivänä (aamuyöllä) matkalta ja olen järjettömän univelkainen. Siis oikeasti aikaerorasituksen ja liian vähien unien runtelema, höttöä aivojen paikalla omaava ihmisraunio. Kiitos Finnairin hyvin ajoitetun lakon pääsimme kotiin vuorokautta myöhemmin kuin oli tarkoitus - vuorokausi on pitkä aika kun pitäisi toipua aikaerosta. Huomenna on työpäivä, minun pitäisi jo olla nukkumassa. Olisi pitänyt olla jo pari tuntia, että saisin edes vähän kiinni univelkaani.

Olen siis väsynyt, aivan tolkuttoman väsynyt. Silti uni ei tule. Pari vikkoa reissussa tulikin nukuttua oikein hyvin, vähintään 8h joka yö, eikä unta tarvinnut illalla odotella. Lepäsimme, ihmettelimme sikäläistä elämänmenoa, söimme ja vain nautimme olostamme siinä määrin kuin suinkin pystyimme. Ikävä kyllä unta ja rentoa oloa ei saa varastoon.

Nyt uni ei tule, mutta kaikki pahat ja synkät ajatukset sen sijaan tulevat. Kaikki muut ympärilläni vaikuttavat niin varmoilta siitä, että tällä kertaa asiat menevät juuri niinkuin pitääkin. Mieheni on ehkä maailman optimistisin ja positiivisin ihminen (olematta kuitenkaan lainkaan naivi, päin vastoin). Tietysti tämän kaiken jälkeen hänelläkin on pelkonsa, tottakai. Mutta jotenkin hän osaa olla päästämättä niitä valloilleen. Osittain se on toki sitä, että hän haluaa suojella ja säästää minua ylimääräiseltä ja näin ollen ehkä vähän teeskenteleekin varmempaa mitä on. Mutta se ei muuta sitä faktaa, että hän todella osaa ajatella positiivisesti ja uskoa ihan täysillä ajatuksiinsa.
Ympärilläni olevat ihmiset puhuvat jo luontevasti ajasta kun meillä sitten on vauva ja minkälaista elämä sitten saattaa olla. Sillon olen aivan yksin. Kukaan ei jaa pelkojani, huoliani, pahoja ajatuksiani, eikä sitä oloa, että entäs jos asiat menevätkin huonosti. Sitä nimittäin tapahtuu. Sitä tapahtuu, että äiti joutuu hautamaan kaksi lastaan saman vuoden sisällä. Minä tiedän.
Ehkä sen ajatuksen pohtiminen, sanominen ääneen ja tuominen julki on vain liian rankkaa. Etenkin siis niille, joiden ei ihan oikeasti tarvitse pyöritellä näitä ajatuksia. Ihminen pyrkii välttämään epämiellyttäviä asioita ja se olisi äärimmäisen epämiellyttävää, jos tuttavapiiriin kuuluisi ihminen, jolta on kuollut kaksi lasta.

Ja nimen omaan lasta: raskaus on kestänyt nyt yli 22 viikkoa, eli Pätkä on nyt Virallisesti Lapsi. Jos hän nyt menehtyy, ei puhuta enää keskenmenosta. Ja minä olen oikeutettu äitiyslomaan - olen siis Virallisesti Kahden Lapsen Äiti. Jos synnytys käynistyisi nyt täysin ennen aikojaan, yritettäisiin Pätkän hyväksi tehdä kaikki mahdollinen keskoshoidon muodossa. Ennen kun 22 viikkoa tulee täyteen, ei yritettäisi. Vai kun 24 vikkoa tulee täyteen? En ole ihan varma. Johonkin se raja on vedettävä, ymmärrän sen. Haluaisin kuitenkin jatkaa raskautta ainakin siihen, että 38 viikkoa tulee täyteen. Sen jälkeen vaikka välittömästi on Pätkä enemmän kuin tervetullut perheeseemme ihan omana yksilönään, eikä vain osana minun kasvavaa olemustani. Mieluiten elävänä, kiitos.


Ehdinkin kaksi viikkoa olla omituisen seesteinen. Valon määrän vaikutus minuun on aivan ilmeinen, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. En ole mikään kaamosmasentuja, olen aina pitänyt talvesta. Mutta loma - ja etenkin kun sen lähtee viettämään jonnekin missä aurinko paistaa ja tulee vietettyä paljon aikaa ulkona - näyttävät sen valtavan eron, mikä on talvisen Suomen ja talvisen Karibian välillä. 
Reissussa vaikeinta oli aina matkustaminen. Silloin on aikaa vajota omiin, synkkiin ajatuksiin ja ikävä pääsee vellomaan koko voimallaan päälle. Bussissa, lentokoneessa… missä vain oli liikaa aikaa ajatella, liian vähän ärsykkeitä - silloin pyyhin kyyneliä aurinkolasien alta. Surusta ei todellakaan saa lomaa.
Silti: jo selvästi pyöreän vatsani siellä keräämä huomio ei oikeastaan häirinnyt lainkaan. Ihmiset ovat minulle tuntemattomia, en todennäköisesti törmää heihin enää koskaan, he eivät tiedä tarinaani. Eräs kanssaturisti luuli meitä häämatkalaisiksi kun olimme "niin mahdottoman rakastuneen ja onnellisen näköisiä". 
Noh, eihän se mahdotonta ole, mieheni on minulle tällä hetkellä tärkeintä maailmassa ja todella viihdyn hänen kanssaan. Tuntui vaan niin ällistyttävältä kuulla tuollainen kommentti, kun oma sydän on niin raskas ja täynnä surua. Silloin sitä kuvittelee, että pään päällä kulkee vähintäänkin vilkkuva valokyltti, joka kertoo että tässä menee sellainen friikki, jolta kuoli lapsi, että kattokaa nyt miltä moinen luuseri näyttää.

Vain kaksi viikkoa jouluun. Toisaalta tekisi mieli skipata koko juhla tältä vuodelta, paskaakos tässä mitään tunnelmoimaan. Se tärkein puuttuu silti. Toisaalta taas: siinä tulee uusi pieni loman paikka, ei tarvitse mennä töihin.
Voi hemmetti… Olettaen nyt, että saan jatkaa raskauttani "normaaleissa" merkeissä: miten minä jaksan töissä maaliskuun alkuun saakka?!? Jos nukun näin huonosti ja motivaatio töissäkäymiseen on tätä luokkaa?
Työnantaja on tehnyt jo kaikkensa eteeni ja siitä olen kiitollinen. Kyse ei siis ole ymmärtämättömästä työnantajasta, paskasta työstä tai mistään muusta sellaisesta. Ainoastaan oma asenteeni on viallinen. Eikä sille kukaan voi tehdä yhtään mitään. Vaikka miten yrittäisin motivoida itseäni ja ajatella kaikkia hyviä asioita työssäkäymisessä, on totuus kuitenkin se, etten välitä paskaakaan. Se on niin väärä paikka minulle! Minun pitäisi olla hoitamassa kahdeksankuista Peikkopoikaani täällä kotona ja vasta etäisesti miettiä äitiysloman loppumista ensi vuoden alkupuolella. Ei minun kuuluisi olla töissä.
 
 
Peikkomamma
rv24 alussa