Se iskee usein täysin odottamatta ja suurella voimalla. Ikävä. Suru. Tyhjyys.

Nyt kun päivän jokainen tunti on täynnä Pätkää ja tämän loputtomia tarpeita, ei ole aikaa aktiivisesti miettiä Peikkopoikaa ja tämän menetystä. Toisaalta se on helpottavaa, mutta se on tuonut tullessaan myös aivan uuden tarpeen käsitellä tuntemuksiaan. Täytyy pysyä kasassa ja toimintakykyisenä, vaikka miten pahalta tuntuisi. En voi enää romahtaa ja vaikka vaan maata sohvalla itkemässä kunnes henki taas kulkee ja olen valmis nousemaan ylös.

Samalla suru ja ikävä ovat muuttuneet taas fyysisiksi tuntemuksiksi. Kuinkahan sen parhaiten kuvailisi… Tuntuu, kuin jostain täysin arvaamatta löisi paineaalto vasten jokaista solua. Yht'äkkiä nousevat kyyneleet silmiin niin suurella kiireellä, että silmiin oikein sattuu. Kurkku tuntuu turpoavan umpeen ja keuhkoihin tulee pakahtunut tunne. Lakkaan kuulemasta ja näkemästä hetkeksi mitään. 

Nuo "surukohtaukset" yllättävät useimmiten mitä kummallisimpiin aikoihin ja mitä sopimattomimmissa paikoissa. Keittiössä puuhatessa, vaunulenkillä, vessanpöntöllä, kaupassa… imettäessä Pätkää, leikkiessä tämän kanssa, vaippaa vaihtaessa… Missä tahansa ja milloin tahansa pääsee joku tietoisuuden nurkka tökkäämään tuota vielä kovin auki olevaa haavaa saaden muuten tasaisesti tuntuvan jomotuksen leimahtamaan taas kivuksi. 

Mutta se kipu on vain pakko saada hallintaan, nopeasti. Se ei tarkoita, että yrittäisin, tai edes haluaisin yrittää tukahduttaa kipua. Sen on vain oppinut käsittelemään toisella tavalla.

Pätkä kehittyy ja kasvaa. On uskomatonta, kuinka paljon voi rakkautta riittää. Muistan Peikkopojan synnyttyä ihmetelleeni, etten tiennyt moista rakkautta edes olevan olemassa, mitä äidin rakkaus lapseensa on. Nyt minua hämmästyttää, että kuinka tuota valtavan intensiivistä tunnetta voi riittää vielä toisellekin pienokaiselle. Hämmästyttävää on.

En uskalla väittää, että Pätkä olisi helppo lapsi. Olen melkoisen varma, että "helppo lapsi" on erittäin suhteellinen käsite, jonka paljon läpikäyneet vanhemmat voivat toisinaan ottaa käyttöön, mutta hyvin harkiten.

Pätkä kuitenkin nukkuu yöt noin suurinpiirtein kivasti: ensin 5-6h jakson, sitten kahden maissa herää syömään ja siitä unta riittää vielä aamuviiteen, tai -kuuteen. Ongelma (minulle, ei hänelle) on kuitenkin päiväunet. Joko niiden pätkittäisyys, vähäisyys, rytmittömyys tai täydellinen puuttuminen. Pätkä on selvästikin lapsi, joka ei tarvitse kovinkaan paljoa unta, sillä menee päiviä kun vauva ottaa ehkä kolmet 20min torkut. Valveillaoloaikansa Pätkä on pääsääntöisesti hyväntuulinen ja seurustelevainen, joten en ihan oikeasti valita asiasta. Onhan se kuitenkin hieman rajoittavaa oman aikani suhteen, kun en välttämättä saa tehtyä kotihommia, tai ainakaan nukuttua päiväunia - jotka todella olisivat joinain päivinä tarpeen, yöt kun eivät suinkaan ole minulle yhtenäistä ja rauhallista unta. Äidinvaistot herättelevät herkästi jo pieneen pinnasängystä kuuluvaan venyttelyyn ja narinaan, vaikka tietäisinkin intuitiivisesti kelloa katsomatta, että ei ole syömisen aika.

Ihmeellistä, miten sitä jaksaa hymy nousta huulille myöhään illallakin, kun Pätkä taistelee väsyksissään unta vastaan, eikä kertakaikkiaan meinaa antaa periksi unelle. Ei pidä käsittää väärin, ihan samalla tavalla minä tunnen niitä valtavia turhautumisen puuskia kuin muutkin äidit! (Tyyliin: "voi hyvä helvetti! etkö sinä koskaan nuku, mikä sulla nyt taas on, miksi et voi vaan olla tyytyväinen?!?!?!" jnejne.) 

Se, että on menettänyt lapsen, ei todellakaan tee ihmisestä pyhimystä ja pitkän pinnan maestroa jolla on loppumaton kärsivällisyys ja voimavarat kannatella vaikka koko maailmaan. Voi pyhä sylvi sentään, ei!

Mutta päivinä, jotka eivät ole aivan mahdottomia, on vain helppoa olla onnellinen. Onnellinen Pätkästä ja siitä että olen toistaiseksi hänet saanut pitää. Onnellinen niistä pienistä onnistumisentunteista, kun vauva on tyytyväinen tai saatu (vihdoin) nukahtamaan rauhallisesti sänkyynsä. Onnellinen myös Peikkopojasta, vaikka siihen suuri suru liittyykin. Onni ja rakkaus ovat kuitenkin ne päälimmäiset tunteet myös Peikkopoikaa ajatellessa.

Vieläkään en lakkaa ihmettelemästä, että näinkö me ihan oikeasti saamme tuon pikkusiskon pitää. Että eikö sitä sitten kuitenkaan joku elämän epäoikeudenmukaisuus ota meiltä pois… Tätähän ei voi etukäteen tietää, eikä kukaan voi luvata että kaikki menee nyt varmasti hyvin. Mutta monta suurta estettä on jo ylitetty. Monta on toki vielä edessäkin. Mutta se nyt kertakaikkiaan vain on elämää.

 

 

Peikkomamma

ikiuntanukkuvan Peikkopojan ja hyvin harkiten nukkuvan Pätkän äiti