Tänä iltana ei taas uni tule.
Viime yönä nukuinkin hyvin. Joten nyt on odotettavissa huonoja öitä, sitten vähän parempia, mutta yhäkin riittämättömiä unia ja sitten ehkä taas joskus hyvin nukuttu yö.

Tapasin tänään vain yhden onnellisesti vauvansa kanssa kotona olevista ystävistäni. Ja hänen 3,5 viikkoisen poikavauvansa. Saman ikäinen vauva, kuin Peikkopoika oli kuollessaan.
Voisi kuvitella, että vauvojen näkeminen olisi jotenkin vaikeaa. Ihme kyllä ei. Mutta kun ystäväni kysyi, että haluaisinko pidellä hänen vauvaansa, tuli vastaus hyvin suoraan ja jyrkästi, täysin harkitsematta, eli suoraan sydämestä: en.
Pohdiskelin kotimatkalla tätä outoa reaktiotani. Enhän minä ennenkään näin ole reagoinut. Olenhan minä tässä kuluneen synkän puolivuotisen aikana ollut paljonkin tekemisissä vauvojen kanssa. Mutta sitten ymmärsin jotain tärkeää: käsivarteni lihakset ja sylini muistaa vielä, miltä tuntui pidellä Peikkopoikaa. Minussa on muistijälki Peikkopojastani. Pieni, haalea, lähes kadonnut muistikuva hänen pienestä, lämpimästä, pörröisestä olemuksestaan viipyilee vielä lihaksissani.

Olen toukokuun jälkeen kyllä kohdannut vauvoja ja pidellyt heitä sylissäni. Mutta hieman isompia, hieman vanhempia vauvoja. En vastasyntynyttä, alle neljän viikon ikäistä. En kai ole vielä valmis luopumaan siitä tunteesta, miltä tuntui pidellä Peikkopoikaa. En halua sotkea sitä muistijälkeä. Se on puhdas, aito ja minun.
Ehkä en halua luopua siitä ennen kuin sylissäni on Peikkopojan pikkusisarus - viimeistään silloin täytyy osata päästää irti. Olipa tämä pikkusisarus sitten nyt sisälläni kasvava Pätkä, tai seuraava yritys. Niin pitkään, kunnes päämäärä on saavutettu, tai sitten voimat loppuvat ennen sitä. Kaikkeen.

Vatsani alkaa pömpöttää jo melko selvästi. Tarkkaavaisempi katsoja, etenkin jos tällä on minkäänlaista aavistusta asiasta, voisi kyllä huomata tuon selvästikin. Pömppöä kasvattaa vielä alkuraskauden hassu alavatsaturvotus, joka monella alkaa jo ihan ensimmäisillä viikoilla ja katoaa sitten jossain vaiheessa (jos katoaa). Hassua siinä on se, että lähden aamulla kotoa aivan erinäköisen kropan kanssa, kun minkä iltapäivällä tuon töistä kotiin. Jotain ihmeellistä tapahtuu vatsalle, kun istuu päivän työpöydän takana. Ilmaa se varmaan on, koska vaa'assa tuo turvotus ei oikeastaan näy.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että parin viikon päästä asia alkaa olla melko ilmeinen jo vähän puusilmäisemmällekin katsojalle. Ja miksi tämä sitten on minua kauhistuttanut koko alkuraskauden?
Suoraan sanoen: ensimmäistä kertaa sitten epävarmojen teinivuosien ajattelen, että "mitähän ihmiset ajattelevat". Olen koko aikuisikäni (mikä se sitten onkaan) ollut siunattu melkoisen rautaisella itsetunnolla. Tiedän etenkin ulkoiset vikani ja soimaan itseäni myös luonteeni särmistä. Pyrin olemaan parempi, mutta en tee sitä muiden ehdoilla, vaan siksi että haluan itse kehittyä ihmisenä. Joten paskaakos sillä on väliä mitä muut ajattelevat.

No nyt yht'äkkiä on. Itseluottamukseni on hajalla, syytän jollain tasolla itseäni tästä epäonnistumisesta. Olen äiti, enkä onnistunut pitämään lastani edes elossa!
Joten: mitä muut ajattelevat, kun saavat tietää minun odottavan toista lasta näin pian esikoisemme kuoleman jälkeen? Näin pian epäonnistumiseni jälkeen?
Ajattelevatko he, että yritän korvata menetyksen toisella lapsella? Että pyrin täyttämään tyhjyyden? Että haluan pyyhkiä tapahtuneen ja jatkaa eteenpäin?
Millä tavalla minä voisin saada kaikki varmasti ymmärtämään, että korvaamisesta ei ole kyse, toinen lapsi ei menetystä pois pyyhi ja Peikkopojan jälkeensä jättämä tyhjyys ammottaa sellaisenaan päivieni loppuun saakka?

Minua myös jotenkin selittämättömästi raivostuttaa ajatus siitä, että ympärillä olevat ihmiset o(lisi)vat helpottuneita tästä raskaudesta. Enhän minä tiedä, ovatko he, mutta näinkin voisi joku tuntea. Millä oikeudella kukaan tuntee tällaista? Ja mihin se perustuu? Millä helvetillä kukaan perustelee itselleen - tai jos minä asian huomaan, minulle - sen, että kehtaakin ajatella pahimman olevan meillä ohi, parantumisen hyvässä vauhdissa ja tulevaisuuden olevan toivoa täynnä?

Enhän minä voikaan. En voi muiden ajatuksille kerrassaan yhtään mitään. Jälleen kerran yksi erittäin vaikeasti hyväksyttävissä oleva, mutta pakolla hyväksyttävä asia. Käsittelen ja hyväksyn. Käsittelen ja hyväksyn, halusin tai en. Se on ainoa tapa edetä.

Tulevaisuudesta ja sen toivotilanteesta en osaa sanoa, mutta tämä nimenomainen nykyhetki ei todellakaan ole toivolla täytetty. Koko odotus on ladattu täyteen menetyksen pelkoa, eikä tuo pelko todennäköisesti koskaan katoa. Kuten joskus aikaisemmin kirjottelin, se paljon kaivattu pumpuli tästä ympäriltä on revitty pois ja nyt kaikki töyssyt ja keikutukset tuntee niin paljon terävämmin. Ei niiltä voi sulkea silmiään ja uskotella kaiken menevän hienosti.

Kunpa vain. Toivottavasti. Jos edes nyt. Olisiko jo aika.

Rakas Peikkopoikani. En tiedä missä olet, vai oletko millään tasolla enää muualla kuin muistoissamme. Muistijälkenä kehossani, haavana sydämessäni. Rakastan sinua aina, toivottavasti tiedät sen.
 
 
Uneton, levoton, surullinen
Peikkomamma
rv17