Kovasti on hiljentynyt postausten tahti. Ei sillä, etteikö sanoiksi purettavia ajatuksia yhäkin olisi aivan yllin kyllin, vaan ajanpuutteestahan tässä luonnollisesti on kyse.

Tavallaan onneksi, joudun tätä nykyä pureskelemaan monet pienet pelot ja ahdistukset ihan on-the-go periaatteella. Ei niistä ehdi sanallisia, saati sitten kirjoitettuun muotoon puettuja lauseita muodostaa.

Pätkä kasvaa aivan hurjalla tohinalla! Tätähän kaikki äidit hokevat: "ne kasvavat niin nopeasti". Välillä tulee ihan pieni suru siitä, että vauva ei enää kohta olekaan vauva. Jo nyt katselee parin kuukauden takaisia kuvia haikeudella, että olipa se kyllä pikkunen.

Pätkä täyttää huomenna 2kk. Ensimmäisen hymyn Pätkä soi äidille sopivasti äitienpäivänä. Sitten menikin muutamia päiviä, ettei juurikaan hymyilyttänyt. Ihan satunnainen hymynhäivähdys silloin tällöin. Nyt sitten viime viikolla Pätkä on alkanut hymyilemään paljon, usein ja leveästi. Hymyilyyn liittyy aina kujerteleva "hekotus", joka tekee vauvan kanssa seurustelusta aina vaan palkitsevamman. Ensimmäiset oikein leveät ja iloiset hymyt saivat äidin tietysti kyyneliin… Kummallista, kun ennen en itkenyt enkä herkistellyt oikein millekään. Nykyään ei voi katsoa melkein mitään vauvoihin liittyviä ohjelmiakaan ilman liikutusta. Huoh.

Näiden pienten kehitysaskeleiden myötä tuleekin ajateltua, että ehkä se kasvaminen ja kehittyminen ei olekaan vain haikea juttu, välillä ei malta odottaa, että näkisi tuon pikkuisen vaikkapa vuoden ikäisenä. Tyhmäähän se on, mutta minua ja miestäni melkein eniten innostaa nähdä, että minkälaiseksi Pätkän tukka tuosta muuttuu. Sitä on siis paljon. Sen verran paljon, että lähes kaikkien ensimmäiset kommentit vauvastamme liittyvät tukan paljouteen. Uskomatonta kyllä, Peikkopojalla tukkaa oli vielä enemmän. Se ei kuitenkaan ehtinyt koskaan kasvaa pituutta samalla tavalla kuin Pätkän tukka on jo kasvanut. Pätkän tukka voi muuttua aivan kullanvaaleaksi, niinkuin vanhempiensa hiukset lapsina. Tai sitten se voi säilyttää nykyisen pehmeänruskean värinsä, niinkuin isällään on nykyään. Tai sitten se voi mennä punaiseksi, sitäkin pigmenttiä tulee molemmilta puolin sukua. Höh. Pitäisi varmaan jalosti vain ajatella, että "kunhan saa kasvaa terveenä ja onnellisena". No niin, tottakai. Mutta yksityiskohdathan ne mieleen jäävät.

Pelkkää autuutta ja onnea ei tämänkään lapsen äitinä oleminen ole. Puhuimme viime viikolla vanhan ystäväni kanssa siitä, miten sitä on äidiksi tultuaan onnistunut kehittämään aivan käsittämättömän "worst case scenario"-ajattelutavan. Aina, riippumatta tilanteesta, paikasta ja ajasta, pystyy näkemään silmissään sen miten monella eri tavalla voi asiat mennä pieleen ja kuinka pahasti voisikaan sattua. Sinällään nämä pelot eivät lainkaan hallitse, mutta hämmentävää on edes ajatella moisia. Muistan kun minua lapsena ärsytti äitini tapa huokailla keittiönikkunassa ihmettelemässä, että onko jotain nyt sattunut, jos isäni ei tullutkaan kotiin suurinpiirtein minuutilleen normaaliin aikaan. Tämähän oli siis aikaa ennen kännyköitä.

Nyt olen ehkä alkanut jotenkin ymmärtämään tuotakin tapaa. Ja näin puhuu ihminen, joka ei kaikesta tapahtuneesta huolimatta ole pessimisti! Tiesin kyllä jo raskaanaollessani, että tässä vaiheessa on käsiteltävänä ihan omat pelkonsa.

Kaikkea ei onneksi pysty kuvittelemaan etukäteen, mitään ei nimittäin uskaltaisi tehdä. Kävipä tässä niin, että kerrassaan raivohullun bussikuskin poukkoilevan ajotyylin vuoksi Pätkän vaunujen päälle kaatui bussissa kanssamatkustaja. Tästä selvittiin onneksi vain säikähdyksellä, mutta ne sekunnit, jotka kuluivat tuosta kaatumisesta siihen kun sain todettua Pätkän vain säikähtäneen rymähdystä ja olevan muuten kunnossa, tuntuivat aivan uskomattoman pitkiltä. Siinä ajassa ehdin kuvitella taas ne pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. 

Toki tässä sanelee taustani lapsensa menettäneenä äitinä, mutta ennen kaikkea ihan vain se, että olen äiti. Tuollainen kaksikuinen vauva on vielä niin hauras. Eikä huolehtiminen lopu edes Pätkän kasvaessa. Jos jotain, se todennäköisesti vaan lisääntyy.

Toinen verenpainetta ja sykettä tilapäisesti nostanut hetki koettiin pari yötä sitten omassa makuuhuoneessa. Pätkä nukkui tavallista pidemmän jakson, joten heräsin itse (rintojen kehottamana) ihmettelemään, että eikö se lapsi meinaa syödä tänä yönä lainkaan. Pätkällä oli päässään myssy, sillä olin öljynnyt hänen päänahkansa aikaisemmin illalla saadakseni karstaa irtoamaan. Kun siinä hämärässä katsoin Pätkää, oli tällä kasvoillaan aivan yhtä jähmettynyt ilme kuin Peikkopojalla silloin kun pääsimme/jouduimme hyvästelemään hänet heti kuoleman jälkeen sydänteho-osastolla vähän yli vuosi sitten. Myös Peikkopojalla oli tuolloin päässään myssy.

Silitin hennosti Pätkän poskea ihan vain itseäni rauhoitellakseni (tottapuhuen tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta). Poski oli aivan kylmä ja vahamaisen tuntuinen, eikä Pätkä reagoinut kosketukseeni lainkaan. Sillä sekunnilla pomppasi syke taivaisiin ja töykkäsin Pätkää hieman voimakkaammin. Vauva alkoi kiemurtelemaan ja narisemaan unissaan - helpotus oli valtava. Pätkä ei tuosta sen ihmeemmin herännyt, mutta itselläni meni pitkän aikaa että nukahdin uudestaan. Ja heti sen jälkeen Pätkä heräsi vaatimaan ruokaa. Enpä muista hetkeen olleeni onnellisempi huonosti nukutusta yöstä.

Pelkääminen ei siis lopu. Huolehtiminen ei lopu. Myöskään Peikkopojan menetyksen käsittely ei lopu. Ne ovat vahvasti mukana elämässäni, äitiydessäni ja minuudessani. Mutta ne eivät hallitse mitään näistä - silloin asiat ovat hyvin.

 

Peikkomamma