Työmatkallani on eräs ihana lastenvaateliike. Olen siitä ohikulkiessani vilkuillut ikkunasta sisään ja nähnyt monta ihanaa juttua alennusrekissä. Toisaalta olisi niin ihana mennä hypistelemään pieniä vaatteita ja ostaa jotain. Mutta kun ajattelen toteuttavani tämän, laittaa mieli heti pakin päälle. "Ei mitään järkeä ostaa yhtään mitään jos neKIN jää käyttämättä, kaiken sen käyttämättömän tavaran lisäksi mitä meillä jo on."

Äitiyspakkausta ei ole kuulunut vieläkään, vaikka vanhempainrahapäätöksen jo sain. Muistuttelen itseäni, että äitiyspakkauksella ei todella ole kiire ja kun se tulee, en välttämättä edes avaa sitä kuin vasta joskus äitiyslomalla. Mutta sitten taas toisaalta: olisihan se kiva päästä niitä pieniä vaatteita ihmettelemään.

  

Pampersilla on telkkarissa tällä hetkellä pyörivä mainos, jossa sanotaan että "sinulla on vain yksi tilaisuus tehdä ensivaikututelma". Mainoksessa näytetään vastasyntyneitä vauvoja, ihan muutaman tunnin ikäisiä. Sydän meinaa sulaa aivan täysin ja kyyneleet kohota silmiin sitä mainosta katsoessani. Vaikka yksikään vauvoista ei ole varsinaisesti Peikkopojan näköinen, on se vastasyntyneen olemus jotain aivan uskomattoman liikuttavaa! Ne pienet käsien liikkeet ja aavistuksenomaiset ilmeenvaihdokset ja intensiivinen katse… se pieni ja hauras keho vielä hassusti koukkumaisessa asennossa ahtaan kohdun jäljiltä… Kaikki se tuo niin elävästi mieleen Peikkopojan. Sydän meinaa taas pakahtua halusta ottaa rakas poikani syliin ja vain ihmetellä tämän täydellisyyttä. 

Mutta se ei onnistu.

Samaan aikaan mieleen tulee jo tulevaisuus. Että miten kovasti odotankaan että saan tavata Pätkän, että saisin ottaa hänet syliini ja vain ihmetellä noita pieniä liikkeitä ja herkkiä piirteitä. Miksi aika kuluukin näin hitaasti.

 

Olen malttamaton, mutta samalla pohjattoman kiitollinen, että Pätkä ei vielä ole näyttänyt merkkejä ulkomaailmaan tulosta. Siellä "normaalien" odottajien foorumilla missä olen mukana, on yksi porukastamme jo saanut lapsensa. Kolme kuukautta etuajassa. Kaikki on hyvin, tyttö on vahva, mutta tietysti melkoisen varhaisilla viikoilla syntyneenä keskonen ja sen myötä hoidossa. Mitään "vikaa" ei vauvassa siis ole ja äidin mukaan heillä on kaikki hyvin.

Sydäntäni kylmää silti. Se ei ikinä ole toivottavaa, että vauva syntyy (normaaliraskaudessa) etuajassa, ei etenkään noin paljoa etuajassa. Vaikka ongelmia ei ole nyt, voiko niitä tulla? Voi.

Tilannetta ei helpota se, että tällä ko. pariskunnalla ei ole enää toista mahdollisuutta lapseen. Se on tässä ja nyt. En haluaisi enää käydä tuolla foorumilla pahojen uutisten pelossa, mutta en millään voi olla käymättäkään. 

 

 

Kaikki tunteet sisältävät myös vastatunteen, kaikessa on koko ajan ristiriitaa. Tai jos ei varsinaista ristiriitaa, niin ainakin mielessä myllertää samaan aikaan täysin vastakkaisia tuntemuksia joka asiasta. Haikailen mennyttä, mutta en malta odottaa tulevaa. En tahdo nähdäkään vauvantavaroita, mutta en malttaisi odottaa niiden "luvallista" hypistelyä. En halua tuudittautua uskomaan että kaikki menisi nyt hyvin, mutta tahdon silti uskoa juuri niin. 

 

Samaa linjaa noudattaa jo(/vasta) ensi viikolla edessä oleva sydämen kontrolliultra: toisaalta en tahtoisi mennä sinne, enkä kuulla mahdollisista ongelmista, mutta toisaalta en malta odottaa että se päivä tulee, että saan lisää tietoa - hyvässä tai pahassa.

 

Ainoa tunne, mihin ei liity ristiriitoja tai vastatunteita, on rakkaus molempia lapsiani, sekä miestäni kohtaan. Tämä on se asia, mikä toimii kalliona muuten niin huojuvaiselle maailmalleni. Onneksi minulla on tämä.

 

 

Peikkomamma

rv30 puolivälissä