Analysoin ja erittelen tuntemuksiani melkoisen ahkerasti. Tämä ei varsinaisesti ole valintakysymys, vaan jotain niin olennaista minua, etten osaa sitä lopettaa, vaikka välillä tuo jatkuva pohtiminen uuvuttaa ja tympäiseekin.

Jopa telkkaria töllöttäessä (yritän saada näin aivoilleni vähän breikkiä) joku koneisto taustalla raksuttaa ja yrittää jäsentää tätä kaikkea. Ei siis ihme, että olen niin väsynyt ja uupunut koko ajan.

Kaikesta tarkoituksellisesta ja tahattomasta ajattelutyöstä huolimatta en ole vielä keksinyt, että miksi yhtenä päivänä saattaa tuntua vähemmän kamalalta kuin toisena. Äkkiseltään voisi ajatella, että näinhän se menee, toipuminen. Ensin ollaan pohjalla ja sitten sieltä noustaan. Jotta valuttaisiin taas pohjalle ja sieltä ylös.

Mutta mikä on se tekijä tai niiden tekijöiden summa, joiden vuoksi tämä hieman helpompi päivä tulee?

Vaikka uskokin, että lapsen menetys ja kaikki sitä seuraava surutyö on syytä käsitellä kunnolla ja perusteellisesti, ei se tarkoita, ettenkö haluaisi voida jo paremmin. On päivä, jolloin ei vain jaksaisi kantaa tätä kaikkea surua. Haluaisi pikakelata vaikka parikin vuotta eteenpäin siinä toivossa, että elämä on taas jotenkin raiteillaan ja sydämessä muutakin kun tyhjyyttä ja tuskaa. Kunpa osaisin analysoida ja erotella ne asiat mitkä johtavat tuollaiseen vähän valoisampaan päivään. Haluaisin tarttua niihin ja opetella käyttämään niitä enemmänkin. Olisin jo valmis siirtymään jatkuvasta tuskasta siihen hetkeen elämässäni, kun jaksan kaiken surun kantaa osana nykyistä minuutta.

Tuo edellisessä blogissani kirjoittama keskenmenon pelko taisi olla onneksi vain säikähdys. Vuoto liittynee jotenkin hormoneihin ja kipuilu vatsassa kohdun venymiseen. Ainkaan raskausoireet eivät ole kadonneet. Osa minusta ei silti usko seuraavan ultran tuovan hyviä uutisia. Tämä on myös asia, johon alan olla väsynyt: jatkuva pessimismi. En minä entisessä elämässäni ollut tällainen, koskaan! 

Kaiken lisäksi ymmärrän, että tämä todellakin on pessimismiä, ei realismia. Olisi jo tilastollisestikin realistista olettaa, että saa lapsen terveenä ja elävänä kotiin. Ja etenkin jos on yhden lapsen menettänyt, niin toiste se tuskin sattuu kohdalle.

Analysoidessani ajatuksiani ja tunteitani olen myös huomannut uskomattoman selvän jaon rationaalisen, järkevän puolen ja tunteilla ajattelevan puolen välillä. On toki jo vanha proosallisestikin hyödynnetty aihe ihmetellä järjen ja tunteiden vastakkainasettelua. Mutta että se voi ilmestyä elämääni näin konkreettisesti!

Rationaalinen puoleni ymmärtää, että meille kävi todella huono säkä kun Peikkopoika kuoli. TIlastollisestikin. Tämä on erittäin suuresti epätodennäköistä käydä toteen enää toista kertaa.

Tunteilla ajatteleva puoleni taas väittää, että kun se on kerran kohdalle sattunut, niin toki se voi toistekin sattua. Tämä ei ole enää asia, joka sattuu vain muille, josta lukee lehdestä. Vastoin yleistä käsitystä salamatkin todella iskevät usein kahdesti samaan paikkaan. Ja vaikka sydänvika on harvoin perinnöllinen on vatsassani (todennäköisesti) kasvavalla Pikkupeikolla kuitenkin muutaman prosentin kasvanut mahdollisuus saada synnynnäinen sydänvika. Eli siis mahdollisuudet johonkin pahaan kasvavat, eivätkä pienene!

Hulluinta tässä on se, että olen todellakin onnistunut kääntämään menetykseni jotenkin henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Että minulle on osoitettu, etten ole lapsen arvoinen eikä minun kuulu saada pitää lasta. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta tunnetasolta tämä ajatus löytyy. Uskomatonta, miten tapahtuma, johon minulla ei kuulemma ole mitään syytä, voi syödä itseluottamustakin. Tunnen olevani vajaa, puutteellinen, epäonnistunut. Enhän minä onnistunut edes pitämään lastani hengissä! Järkeni kertoo, että siihen ei ikävä kyllä pystynyt edes maan paras, huipputason lääkäritiimi. Mutta tunteeni kertoo epäonnistumisen olleen minun omani. Minun vikani.

Niin. Mistähän palasista se hetkittäinen parempi fiilis oikein löytyykään. Jospa onnistuisin analysoimaan sen piakkoin.

 

Peikkomamma

(rv8+2)