Ah ja voih.
Kahden ja puolen viikon loma edessä, ja siitä vietämme kaksi viikkoa kaukana poissa, lämpimässä, kaukana kaikesta tästä.
Ja silti 'tämä kaikki' seuraa tietysti mukana.

Surua ja ikävää ei pääse pakoon samalla tavalla kuin kylmyyttä ja pimeää. Niistä ei voi ottaa lomaa, ei edes pariksi viikoksi, vaan ne kulkevat mukana. Tuskinpa tulee ihan yhtä onnellinen ja huoleton reissu, kuin vuosi sitten samalla suunnalla vietetty hieman myöhäinen häämatka. Sillon kaikki oli niin hyvin: uusi koti oli saatu remontoitua asuttavaksi, häistä oli muutama kuukausi, ensimmäinen raskauteni puolivälissä, olo mainio ja kaikki niin ihanaa. 
Tai noh, kaikki oli jo pielessä, Peikkopojan sydän oli jo ihan rikki, mutta me emme siitä ja tästä kaikesta silloin vielä tienneet mitään. Onneksi.

Ymmärrän kyllä, että kantamani lapsi ei ole vain minun. Se on myös mieheni. Ja se on myös perheidemme lapsenlapsi, siskonlapsi, veljenlapsi ja niin edelleen. Ymmärrän kyllä, että ympärillämme olevat ihmiset tarkoittavat hyvää ja toivovat vain parasta. Mutta sitä en ymmärrä, että minun arviointikykyni tämän lapsen turvallisuuden suhteen kyseenalaistetaan. Tämä raskaus on kuitenkin vain minun, kehoni on vain minun - ja nyt tietysti väliaikaisesti myös Pätkän.

Kukaan ei ole mitään suoraan sanonut ja näin ollen voi hyvin olla, että tulkitsen asioita taas hieman yliherkästi. Alueella jonne olemme menossa EI ole koleraa. Toistan: siellä EI ole koleraa. 
Mutta sitä on siellä päin, kaukana, huonoissa oloissa. Ja nyt on sitten miehen sukulaistätejä myöten saatu vihjeitä siitä, että käsihygieniasta tulee pitää huolta ja syödä tarkasti ja järkevästi. 
Ai jaa? Enpä olisi kyllä tullutkaan ajatelleeksi. Enhän minä suinkaan ennen ole matkustellut, eikä minulla ole järkevää päätä hartioillani. Että ihan vahingossa tulisin vaarantaneeksi lapseni terveyden.
Tämän lisäksi käytiin debattia, että tulisiko minun ottaa kolerarokote ja kumpi on suurempi riski: rokote, jonka vaikutuksia sikiöön ei ole tutkittu, vai koleratartunta. Siis koleratartunta, johon on vain teoreettinen mahdollisuus. Tietysi rivien välistä on voinut myös lukea, että onko se nyt sitten järkevää lähteä reissuun lainkaan asioiden ollessa kuin ne ovat. Voi tsiisus…

Voisimmehan toki jättää koko reissun väliin, sillä eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu. On lentomatkaa, Koreat virittelevät juuri sotaa ja näin ollen USAn on varmasti pakko lähteä mukaan pullistelemaan, joten kolmas maailmansotahan tästä varmasti tulee, influenssakausi on alkanut, matkakohteemme tiet huonoja ja liikennekulttuuri vähintäänkin rento ja maailmalla nyt liikkuu kaiken maailman hulluja.
Sen jälkeen voisin soittaa töihin, että en ole tulossa enää koko lopputalvena, koska saatan liukastua jäisellä kadulla tai kompastua portaissa. Tämähän voi potentiaalisesti johtaa istukan repeämiseen ja näin ollen jopa meidän molempien kuolemaan. Ja kotona ei tietysti voi olla, koska tutkimukset osoittavat, että valtaosa kaikista onnettomuuksista sattuu nimenomaan kotona.

Huoh. Kyllähän minä pelkään. Elämä on todella paskamaisesti osoittanut minulle, että se häviävän pieni todennäköisyys kaikessa pahassa voi todellakin napsahtaa kohdalle. Mutta olen myös ymmärtänyt jotain, mikä monella on vielä hukassa: asioiden tapahtuminen ei loppujen lopuksi ole minun käsissäni. Voin toki valinnoillani vaikuttaa elämääni (ja muidenkin elämään), mutta jos joudun onnettomuuteen, en voi sitä varsinaisesti estää. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, en minä sitä pysty kontrolloimaan.
Voin olla ottamatta turhia riskejä ja pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta. Voin varautua lähes kaikkeen ja punnita asioita eri vaikuttiminen valossa. Mutta loppujen lopuksi: se mikä tapahtuu, tapahtuu.

On totta, että joku vatsapöpö voi todellakin iskeä reissussa. Mutta tähän meillä on lääkettä. Voi olla, että tarvitsemme sairaalahoitoa - tätä varten meillä on kattavat matkavakuutukset. Voi olla että kone putoaa valtameren yllä - tälle asialle en voi yhtään mitään. Mutta pelkästään mahdollisuus tuollaiseen ei saa minua luopumaan niistä elämäni rippeistä, joista vielä kiinni pidän. 
On mahdollista, että Pätkällekin kehittyy vaikea sydänvika. Tai Peikkopojan ja Pätkän mahdollisille pikkusisaruksille. Tämä mahdollisuus ei estä minua yrittämästä, toivomasta ja rakastamasta. Tämä mahdollisuus ei saa minua luopumaan lapsestani. Ainahan kaikki voi kuitenkin mennä hyvin. Pelossa ei voi elää.

 
 
Parin viikon lomalle vetäytyvä
Peikkomamma, rv21