Viikko sitten sain laitettua asiaankuuluvat äitiysloma-, vanhempainraha-, äitiysavustus- ja lapsilisähakemukset Kelaan. Kaikki samalla lomakkeella kuitenkin. Vastausta en mitenkään jännityksellä odota, sillä ensinnäkään näillä asioilla ei ole kiire, toisekseen vastaus on todennäköisesti hyvin samankaltainen kuin vain vuosi sitten samalla lomakkeella ja kolmanneksi… noh, Kela on Kela. Sieltä tulee vastaus sitten kun tulee.
Ja sen lisäksi vielä tietysti se, että "näinköhän on tälläkään kertaa tarvetta millekään lapsilisille ja äitiysloman jälkeen saattaa vanheimpaivapaa taaskin olla sairauslomaa". 
Peikkopojasta ehdimme saada yhden kuun lapsilisän. Sen jälkeen se lakkautettiin syyllä "lapsi on kuollut". Kiitos Kela, olisinkin saattanut kyseenalaistaa päätöksenne ilman tuota tyhjentävää selitystä.

Tuossa syksyllä pohdin muutamaan kertaan, että miten on äitiyspakkauksen laita. Mehän saimme sellaisen Peikkopoikaa varten ja tuo pakkaus on käyttämättömänä vintillä, jonne se(kin) jouduttiin alkukesästä pakkaamaan. Kokonainen laatikollinen pieniä vaatteita ja tarvikkeita, joita ei kukaan koskaan tarvinnutkaan. Ja paljon muutakin tietysti.
Ja niinkuin olen aikaisemminkin kertonut, olen kierrätyksen ja kestävän kulutuksen kannattaja. Kaikenlainen turhan, tarpeettoman tai ylimääräisen materiaalin ja krääsän hankkiminen ympärille ei vain kertakaikkiaan sovi minulle. Joten olisiko vähän älytöntä ottaa nyt toinenkin äitiyspakkaus, jonka sisältö on kuitenkin pääosin sama kuin edellisen, vain vuodentakaisen ja täysin käyttämättömän?
Olisi. Mutta sitten taas. Äitiyspakkauksen kuosit vaihtuvat vuosittain. Siellä tulee mukana mm. monikäyttöinen makuupussi. Huomasin ajattelevani, että en halua siihen tilanteeseen, että joku kysyy (tai edes ihmettelee) miksi meillä on vaunuissa edellisen vuoden makuupussi tämän vuoden vauvalle. Samoin toppapuvun kanssa sitten myöhemmin tänä vuonna. Ja vaikka minulla ei ole kokemusta pienen ihmistaimen hoitamisesta, olen käsittänyt että sellainen saa sotkettua aikamoisen määrän vaatetta päivän mittaan. Eli todennäköisesti pakkauksessa tulevat vaatteet eivät kuitenkaan jää käyttämättä. 

Siskoni teki lapsilleen kivasti noiden äitiyspakkausten kanssa: kun nämä kasvoivat siihen kokoon, että pakkauksen vaatteet olivat pieniä, kasasi siskoni pakkauksen vaatteet ja tavarat alkuperäiseen laatikkoonsa mahdollisimman kokonaisesti. Laatikot menevät säilytykseen ja tarjoavat sitten joskus lapsien lapsille hyväkuntoista ja -laatuista, oman äidin tai isän käyttämää taattua retrokamaa. Mielestäni tämä ajatus on niin kiva, että suunnittelin tekeväni samoin. Laatikkoon lisäksi laitan toki lapsen syntymäpäivän Hesarin ja ehkä jotain muuta "ajankohtaista" talteen myös.
Ehkä tästäkin syystä ajattelen, että Pätkä ansaitsee oman äitiyspakkauksensa, vaikka toki veljensä käyttämättäjääneetkin vaatteet tulevat käyttöön.

Huomaan, että tällainen konkreettinen valmistautuminen vauvan tuloon tuntuu nyt jotenkin todella vaikealta. Tai oudolta. En tiedä miten suhtautua ja miten toimia. Siinä missä viime vuonna en malttanut odottaa, että pääsen tuota pakkausta penkomaan ja pieniä vaatteita pesemään, nyt en ole ihan varma, että haluanko tänne huoneisiin yhtään mitään vauvatavaraa ennen itse vauvaa. En Peikkopoikaakaan varten ostanut kuin ihan pari vaatetta (lähinnä sellaisen vaatekerran, missä se pieni olisi tuotu kotiin - pakkauksenkin pienimmät vaatteet ovat ihan vastasyntyneelle aika isoja). Samoin sen varsinaisen vaatteiden ja harsojen jne pyykkäyksen jätin ihan suosiolla äitiysloman puuhaksi - pinnasänkykin koottiin vasta kun olin jäänyt kotiin.
Mutta nyt. Toisaalta ajatus ja toive toisesta vauvasta luo toivoa ja positiivisia ajatuksia. Eli ehkä voisin pikkuhiljaa alkaa suunnittelemaan sitä, että vintiltä voisi ne vaatelaatikot alas tuoda. Ei vielä useampaan viikkoon, mutta ei tässä ole laskettuun aikaan kun tasan 3kk. 
Toisella hetkellä kaikki vauvatavara ja touhotus tuntuu ahdistavalta ja tuo mieleen vain menetyksen. Ainakaan sitä pinnasänkyä en varmaan tahdo sänkymme viereen, ennenkun minulla on joku, joka sinne peitellä tuhisemaan.

Se pinnasänky. Niin. Paria päivää ennen Peikkopojan syntymää minulla oli sellainen ihmeellinen olo, että kohta se tapahtuu. Tietenkään en uskonut tuota tunnetta, sillä lähellä laskettua aikaa sitä synnytystä odottaa niin paljon, että on valmis ylitulkitsemaan kehonsa viestejä. Vaikka olo on hieman tukala ison vatsan kanssa, on tuo malttamattomuus enemmänkin sitä, että on vaan valmis. Valmis ottamaan vauvan syliinsä ja valmis alkaa hoitamaan häntä. Valmis äidiksi. Tuon tunteen ajamana petasin pinnasänkyyn lakanat (pinnasänky oli koottu hieman aikaisemmin paikoilleen siksi, että siskoni sattui olemaan käymässä ja koska sänky on heiltä peritty, osasi hän kasata sen - ohjeet kun olivat matkalla kadonneet).
Kun sitten tulimme tyhjin käsin laitokselta kotiin ja yö toisensa jälkeen jouduin käymään nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen, alkoi tuo tyhjä sänky jotenkin symboloida koko tilannetta. Jossain vaiheessa peittelin sängyn ylimääräisellä lakanalla, jottei puhtaisiin petivaatteisiin laskeutuisi pölyä - että Peikkopojan on sitten hyvä nukkua siellä kunhan hän vihdoin pääsisi omaan sänkyynsä. 
Aivan lohduttomaksi tyhjä sänky muuttui tietysti Peikkopojan kuoltua. Itkin sänkymme laidalla istuen ja tyhjää pinnasänkyä tuijottaen varmaan tunteja. Tai tuijotin tyhjää sänkyä yöllä, kun en saanut unta. Siinä se oli ensimmäisenä kun heräsin. Koskemattomana. Söpöt vauvan lakanat (äitiyspakkauksesta kotoisin) ja peitto täysin tarpeettomana.

Lopulta mieheni otti ohjat käsiinsä asiassa. Hän hankki muoviset, kannelliset säilytyslaatikot vaatteille ja kaikille tavaroille ja kertoi, että nyt on aika pakata vauvan tavarat pois. Myös pinnasänky piti purkaa, laittaa takaisin säilytyslaatikkoonsa ja viedä vintille. Tuo päivä oli yksi Peikkopojan kuoleman jälkeisen ajan vaikeimpia päiviä. En muista ajoittuuko se ennen vai jälkeen hautajaisten. Todennäköisesti jälkeen. Vaikka hautajaispäivä oli niin uskomattoman surullinen, että koko päivä vaikuttaa yhäkin joltain absurdilta, makaaberilta vitsiltä, taitaa Peikkopojan tavaroiden pakkauspäivä mennä hirvittävyydessään vielä korkeammalle tasolle. Siinä jouduin vielä konkreettisemmin pakkaamaan pois ja hyvästelemään kaiken sen, mitä meidän piti saada, mutta emme koskaan saaneetkaan. Muistan vain, että tunsin selvää, viiltävää fyysistä kipua jossain rinnassani tai vatsassani. Niin paljon tuo luopuminen sattui. Itkin ääneen, vielä tunteja pakkaamisen jälkeen.
En olisi itse kyennyt tuohon toimeen, en oma-alotteisesti. Hyvä, että mieheni pystyi.

Voi olla, että Pätkä saa nukkua ensimmäiset yönsä siinä äitiyspakkauksen laatikossa, aivan kuten tuhannet ja taas tuhannet vauvat Suomessa ovat nukkuneet (kuten käsittääkseni myös itse olen nukkunut). 
Vasta kun uskon, että Pätkä todella on kotona ja saan pitää hänet, saatan uskaltautua pinnasängyn taas vintiltä hakemaan. Sen näkee sitten.

Välillä haluaisin pystyä heittäytymään vauvahössötykseen (joskin omalla maltillisella ja vähän kyyniselläkin tavallani). Katsella kaupoissa pikkuruisia vaatteita ja taivastella taas sitä, että tässä maailmassa tytöt on selvästi vaan pakko pukea vaaleanpunaiseen ja pojat vaaleansiniseen - ihan sama mitä värejä itse tahtoisi lapsellaan päällä nähdä. Uskaltautua unelmoimaan siitä, miltä tuntuu nostaa vastasyntynyt oma vauva rintaansa vasten. 
Ja välillä jo melkein innostun. Mutta ihan aina jostain hyökyy päälle se "turhaa se tässä vaiheessa on, ei sitä vielä tiedä". Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi itseni tuntea myös innostusta tai aitoa toiveekkuutta Pätkästä. Kyse on siitä, että en vain voi. Jälleen kerran: tiedän ihan liikaa. Tiedän, miltä tuntuu katsoa tyhjää pinnasänkyä. Tiedän, miltä tuntuu purkaa ja pakata pinnasänky käyttämättömänä pois. 
Silloin se pienikin innostus taas kuolee pois. Ei auta kuin odottaa ja toivoa.
 
 
Peikkomamma
rv28 aluillaan