Jälleen uneton alkuyö. 
Olen aina (ennen) ollut todella hyvä nukkuja. En tarvitse määrättömästi unta, 7h yössä pitää minut erittäin hyvässä vedossa. En koskaan koe tarvetta päiväunille. Pahimman työstressin aikaan joskus sillon entisessä elämässä, kun moinen naurettavuus vielä vaikutti minuun (toisin sanoen: kun vielä jaksoin välittää töistä niin paljon että stressiä saattoi syntyä), saatoin nukkua ihan satunnaisesti vähän heikommin, mutta koskaan asia ei ole ollut ongelma.

Mutta nyt. Heti Peikkopojan kuoleman jälkeen vietin yöni sumussa unilääkkeiden avulla, ne tyrkättiin lääkäristä mukaan ihan automaattisesti. Ja sinällään ihan hyvä, että näin tehtiin. Ehkä niiden avulla edes muutaman tunnin alkukesästä nukkui.
Sittemmin - itse asiassa hyvinkin pian - jäi lääkkeet pois. Nukuin miten nukuin, välillä paremmin ja välillä huonommin. Olin joka tapauksessa jatkuvasti niin väsynyt, että en edes tuntenut univajetta siihen päälle. Sain kuitenkin levättyä olosuhteisiin nähden "hyvin".

Normaaliin tilaan nukkumisen kanssa en ole päässyt vieläkään. Nukun välillä useammankin yön todella hyvin: vähintään 7h ja sen ihmeemmin heräilemättä. Myös nukahtaminen on yleensä ongelmatonta.
Mutta välillä tulee tällaisia öitä, välillä useampi joko putkeen tai sitten ainakin lyhyen ajan sisällä. Ihan harvimmillaan kerran viikossa, eli verrattain usein kuitenkin.

Kun pää ei vaan pysähdy. Ajatukset eivät rauhoitu. Kauhuskenaariot hiipivät päälle. Kaikki ne etäisesti positiiviset pienet toiveiden alut kuolevat ja tilalle saapuu epätoivo. Ja jostain syystä en voi lakata kertaamasta tapahtunutta vääryttä - kerron siitä mielessäni sanasta sanaan jollekin epämääräiselle kuuntelijalle. Tuo tila on sellainen puolitiedoton - huomaan olleeni hereillä vasta kun havahdun siitä "valveunesta". Yleensä olen tuijottanut pimeässä kattoon silmät selällään, enkä silti ole ollut läsnä.
Kun pää ei vaan pysähdy. Kun ei voisi kauempana nukahtamisesta olla, vaikka olisikin väsynyt.

Raskaana kun on, ei unilääkkeetkään ole vaihtoehto (vaikka tietenkään satunnaisesta käytöstä ei ole haittaa, mutta sehän nyt on selvä, että en syö yhtään ylimääräistä kemikaalia). Suhtaudun muutenkin aivan äärimmäisen nihkeästi unen kemialliseen sekoittamiseen. Joskus se on ainoa vaihtoehto, mutta minulle tilanteen täytyy olla aivan todella paha, ennen kuin unilääkkeitä harkitsen. Jopa silloin alkukesästä, kun Peikkopoika oli vasta kuollut, otin unilääkkeitä aivan äärimmäisen harkiten. Ja nyt siis puhutaan vielä miedoista unilääkkeistä, ei mistään nuijanukutuksesta. 

Ilmeisesti tästä yöstä tulee taas sellainen, että joudun ihan suosiolla perumaan huomiseksi töiden jälkeen suunnitellun tapaamisen ystävän kanssa. En minä pääse kahdeksaksi töihin. Näin ollen en todellakaan ole lähdössä neljältä. Ja sitten kun joskus illalla töistä pääsen, en todellakaan jaksa enää tehdä mitään. Onneksi on sentään joustava liukuma-aika töiden suhteen.

Viime yönä kuitenkin nukuin hyvin. Ja näin unta Pätkästä. Uni on liian outo ja monimutkainen selitettäväksi tähän (ja ketään ei oikeasti kiinnosta lukea/kuulla toisten unia), mutta yleistunteeltaan se oli positiivinen. Pääsimme unsessa mieheni kanssa näkemään vilauksen Pätkästä. Pätkä oli punatukkainen poikavauva, jolla oli lähes epätodellisen kirkkaan siniset silmät. Unessa jäimme suut hymyssä odottamaan, että saamme Pätkän syliimme, tällä kertaa oli tarkoituskin nähdä vain vilaus tulevasta.
Saas nähdä miten pitää "enneuni" paikkaansa. Kun näin unia Peikkopojasta ennen hänen syntymäänsä, oli hän niissä aina poika. Niin vahva oli intuitio poikavauvasta sillon. Nyt aikaisemmin vahva tunne tytöstä on heilahtanut "ehkä sittenkin poika" -tilaan. Mutta sitten taas...

Hienoa on se, että tänään olen ensimmäistä kertaa tuntenut Pätkän liikkeet monta kertaa ja entistä selvempänä - taitaa heitellä voltteja tälläkin hetkellä. Tästä se alkaa. Toivottavasti en joudu siihen tilanteeseen, mitä tällä hetkellä pelkään (noh, lähes kaiken muun pahan ohella) kaikkein eniten: että jonain päivänä en vaan saakaan niitä liikkeitä tuntumaan. Suurin osa sen erään tärkeän tukiryhmäni kohtalotovereista on kohtukuoleman kokeneita. Se kuulostaa poikkeuksellisen kamalalta, mitä se tietysti onkin. Mutta se on myös todellista, sitä ihan oikeasti tapahtuu.

Ikävää on se, että työpaikalla olen huomannut jo muutamien tuijottavan vatsani seutua selvästi mietteliäänä. Lienee aika tulla ulos kaapista. Ei ehkä vielä tällä viikolla, mutta pian. Teen sen mielummin vaikka lähettämällä sähköpostia asiasta koko porukalle kerralla (kyllä, meidän työpaikalla tämä on täysin normaali ja hyväksyttävä, tavallinen tapa kommunikoida melkein mistä vaan). Näin pystyn itse kontrolloimaan tuon pelkäämäni tilanteen, enkä joudu siihen kummalliseen tilaan että osa tietää ja osa ei ja osa vain arvailee.
Tai noh. Tämä on suunnitelma. Kuten olemme oppineet, suunnitelmat voivat mennä aivan hajalle ilman, että asioille voi yhtään mitään. Mutta katsellaan.
 
 
Peikkomamma
rv18 alussa