Odottajaksi, jolla ei oikeastaan kummempia vaivoja ole, on oloni kyllä ajoittain melkoisen tuskainen.

Ennen töistäpoisjääntiä minua vaivasi usein aamuyön unettomuus. Työssäkäymisen kanssa alle viiteen tuntiin jäävän yöunet eivät oikein toimineet. Töistä poisjäätyäni olen pystynyt ottaman vahingon takaisin aamusta ja jopa päiväunilla. Nyttemmin vastaavaa unettomuutta ei olekaan enää ollut, olen itse asiassa nukkunut todella hyvin.

Muutama viikko takaperin minua vaivasi kummallinen ruokahaluttomuus. Tässä vaiheessa raskautta paino nousee yleensä melkoisen huimaa tahtia (puoli kiloa viikossa on täysin keskikäyrällä odottajasta riippumatta), mutta minun painoni sahasi +/-100g/vko. Mikään ei maistunut ja tuntui ettei mahaan mitään mahtunutkaan. Yritin parhaani mukaan syödä mahdollisimman terveellisesti ja hyvin silloin kuin söin, mutta en kokenut minkäänlaista mielenkiintoa ruokaa kohtaan. Ennenkuulumatonta!

Vaikka Pätkä litistääkin vatsalaukkua vieläkin, tapahtui tässä syömisasiassa melkoisen radikaali käänne lähes pari viikkoa sitten: minulla on nälkä ihan koko ajan! Alan muistuttaa sellaista stereotyyppistä odottajaa, joka kuikuilee koko ajan ympärilleen etsien jotain syömäkelpoista. Eilen bussissa sain itseni kiinni tuijottamasta toisen matkustajan kauppakassia, siellä oli paketillinen ruisleipää ja Domino-keksejä… Olin siis tulosa pois lounastreffeiltä kaverini kanssa. Krhm.

Tilannetta ei sinällään ainakaan helpota se, että vatsaan ei yhäkään mahdu suuria määriä. Joten vaikuttaa siltä, että syön tai söisin lähes koko ajan jotain.

Noh, mikäs siinä, eipä tuon luulisi ongelma olevan: jos on nälkä niin sitten syödään. Mutta mitäs kun mikään ei riitä? Nykyään herään lähestulkoon joka toinen yö siihen, että vatsani kurnii ja murisee ja minulla on niin kova nälkä, että vatsaan oikein sattuu. Ja mistään tavan vuoksi yösyömisestä ei todella ole kyse: herään nimittäin yleensä aivan umpiunesta, väsyneenä ja kiukkuisena kun pitää nousta jonkun niin typerän asian kuin syömisen vuoksi. Tai niinkuin yksikin yö: mies herättää minut, että menes syömään siitä kun hän ei vatsani murinalta saanut nukuttua… Ihan hullua!

Kello on tätä kirjoittaessa sen verran paljon, että baareissa alkaa olla paras meno. Itse olen jo nukkunut päälle neljän tunnin yöunet ja noussut syömään "iltapalaa". Ja tokihan tämä on Pätkästä aina erittäin nasta juttu ja sen kunniaksi voikin alka pomppimaan ja venyttelemään ja tekemään kaikenlaista pientä säätöä ja järjestelyä vatsassa. Näin ollen sänkyyn palaaminen nukkumisen toivossa joutuu nyt vähän odottamaan.

Se, että syö kahdeksan aikaan illalla paahtoleipää ja teetä, ei vaan todellakaan riitä pitämään nälkää poissa. Ja nytkin kun olen jo leipäpalasen + jugurttia ja banaanin syönyt, haaveilen isosta annoksesta pastaa. Tai lihapullia ja muusia. Tai mitä tahansa hyvää ja ravitsevaa kotiruokaa. Herkut ja roskaruoka eivät kuitenkaan houkuttele, yöh. Mutta sen sijaan vaikka kesäkeitto tai grillattu kana olisi kyllä aivan älyttömän hyvää juuri nyt.

Tuossa hetki sitten leipäpalasta vääntäessäni muistelin sitä aikaa, kun elimme sairaalan rytmissä Peikkopoikaa hoitaessamme. Silloin imetin - tai ainakin kroppani imetti, vaikka imutyön hoiti pääsääntöisesti rintapumppu. En muistanutkaan ennen viimeaikaista jatkuvaa nälkääni, mutta tämä nykyinen tila muistuttaa minua suuresti tuosta imetysajasta.

Aamulla kotona söin kunnollisen aamiaisen, ei mitään jugurttia ja leseitä, vaan ihan kunnolla ruisleipää ja hedelmiä ja kaikkea muuta. Lounaan söimme aina sairaalalla: koska imetin, sain lämpimän ruoan ilmaiseksi ateriakupongilla. Söin siis kunnollisen lämpimän aterian tykötarpeineen joka päivä. Yleensä iltapäivän mittaan tuli syötyä joku välipala (sydänosastolla on vanhempien huone, jossa on jääkaappi, mikro, kahvin- ja vedenkeittimet jne, joten välipalatarpeet säilytimme siellä). Illalla kotiin tultuamme olin kuolla nälkään, joten jokainen ilta oli saatava päivän toinen lämmin ruoka. Tässä onneksi auttoi se, että jotkut ystävistämme olivat tuoneet meille ruokaa pakastimeen. Muutoin elimme aikalailla sairaalan aterian ja einesten varassa - harvoin jaksoi mitään enää itse laittaa. 

Mutta pöh, iltaruoan ja myöhemmin nautitun iltapalan lisäksi minun oli aivan pakko syödä vielä yölläkin. Nousin kolmen tunnin välein öisinkin pumppaamaan maitoa, ja viimeistään "toisella lypsyllä" nälkä oli niin kova että vatsaa oikein kivisti.

Ja kaikesta tästä syömisestä huolimatta painoni tippui noin 1,5kg viikossa. Hurjaa. Suorastaan älytöntä, kun ajattelee, että minä en todellakaan ole mitään helposti laihtuvaa sorttia.

Imettäessäni, ne kaikki 3,5 viikkoa, muistan myös hikoilleeni aivan hurjasti - etenkin yöllä. Normaalioloissa aina palelen. Tämä kuumaverisyyskin näköjään alkaa palata näin loppuraskaudesta: yhä harvemmin pidän kotonaollessani sukkia ollenkaan, villasukista puhumattakaan. Meillä on vähän viileä ja vetoisa koti, vanha kivitalo ja vetoisat ikkunat kun on, ja normaalisti ja tähän mennessä villasukat ovat kotiasuni varmin asuste.

Nukun myös yhä useammin ilman peittoa, mikä ihmetyttää miestäni, sillä hän puolestaan hieman palelee öisin. Ja tavallisesti minäkin kaivaudun paksun täkin sisään.

Noh, kehoni alkaa olla todella valmis tulokkaan elämän ylläpitämiseen jopa kehon ulkopuolella. Ei ole järkevää toivoa, että synnytys käynnistyisi vaikka juuri nyt: katastorfi se ei missään nimessä olisi, mutta ainahan se on parempi että lähemmäs täysiaikaisuutta päästään. Mutta kun viikko 37+ on lopuillaan, en varmasti jaksa odottaa enää hetkeäkään. Vaikka synnytys pelottaakin, ja kaikki se muu mitä edellisessä blogimerkinnässäni pohdin, alkaa tämä odotusaika kyllä todella olla täyttänyt tehtävänsä. Niin fyysisesti kuin psykkisestikin. Se on rankkaa olla raskaana, jopa silloin kun pahin raskausvaiva on kova nälkä.

Sitä paitsi: ikävä kyllä vielä näin raskaanaollessa tuo paino ei suinkaan tipu, vaan nousee aika hurjasti kun syönkin niin paljon… :) Että alan olla ihan kypsää kamaa siirtymään siihen aikaan kun voin syödä vähintään saman verran ja paino vain tippuu! Ihmettelen vain jo valmiiksi, että kuka muka ehtii tehdä niin paljon ruokaa, ja mielellään tietysti vaihtelevaa, terveellistä kotiruokaa, kuin mitä minuun tulee uppoamaan… öitä myöten. 

Tjaah, eipähän käy miehelläkään aika pitkäksi isyyslomalla ollessaan, onneksi hän ei ole keittiössä lainkaan avuton.

Taidanpa käydä vielä jotain pientä syömässä ja yrittää sitten takaisin nukkumaan.

 

Peikkomamma

rv35+