Rakas, 

tänään on kulunut tasan vuosi siitä kun jouduit meidät jättämään. Tastelit kyllä urheasti, mutta lopulta rasitus oli vain liian suuri. Pieni sydämesi ei jaksanut enempää.

Kävin eilen haudallasi, ensimmäistä kertaa sitten hautajaisten. Joku oli tuonut sinne kimpun valkovuokkoja - kenties ne olivat äitienpäivän kunniaksi tuotu samaan sukuhautaan haudatun isomummillesi, mutta ne oli kuitenkin asetettu sinun nimikylttisi viereen. Nimikyltin, jonka näin ensimmäistä kertaa. Tahtoisin ajatella, että joku toi valkovuokot myös sinulle. 

Vielä sinua odottaessani ajattelin, että varmaan sitten isompana keräisit minulle aina äitienpäivänä kimpun valkovuokkoja. Täällä Etelä-Suomessa ne kukkivat aina äitienpäivän tienoilla. Mekin keräsimme omalle äidillemme valkovuokkokimput lapsuudessamme kun asuimme täällä seuduilla. Keräsimme siskoni ja veljeni kanssa niin isot kimput mitä pieniin lapsen käsiin vain mahtui puristamaan. Olimme iloisia, koska kukat ilahduttivat äitiä.

Uskaltauduin siis vihdoin hautausmaalle. Olin matkalla hammaslääkäristä kotiin ja jo ennenkuin sitä olin tietoisesti päättänyt, tiesin, että nyt olisi se hetki. Oli kulunut päivälleen vuosi siitä kun Peikkopoika oli viimeistä päivää elossa. 

Pikkusisko Pätkä ei tietenkään kunnioittanut hautausmaan rauhaa, vaan alkoi kiljumaan suureen ääneen ruokaa. Siinä sitten istuin, penkillä puun varjossa imettäen toista lastani ja tuijottaen ensimmäisen lapseni hautaa kyynelten valuessa täysin estoitta pitkin poskiani.

Jälleen kerran niitä hetkiä kun elämän kummallisuus ja ennalta-arvaamattomuus vain nyrjäyttävät mielen. Miten tässä näin kävi? Miksi tässä näin kävi?

Kysymykset eivät lopu koskaan, eikä vastauksia tule kuulumaan. Niinpä keräsin jälleen kerran itseni kasaan, pyyhin kyyneleet, peittelin Pätkän vaunuihinsa jatkamaan akuutin ravinnonpuutteen keskeyttämiä uniaan ja kävelin pois Peikkopojan haudan luota. Mitä muutakaan minä voisin tehdä?

Tämä päivä - tämä varsinainen vuosipäivä - on ihmeellinen. Aamuhan nyt vasta on, joten en tiedä mitä tulevan pitää.

Olen kuin sumussa. Ehkä siksi, että kaikki on niin normaalia. Tänään on kevään toistaiseksi lämpimin päivä, ulkona on ihan teepaitakeli. Heräsimme Pätkän kanssa normaaliin aikaan, puuhattiin aamutoimet ja sanottiin isukille heipat ja hyvät työpäivät. Pesin koneellisen vauvanpyykkiä, siivosin keittiön, suunnittelin kauppalistaa ja nyt odottelen Pätkän ekojen päiväunien päättymistä. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi olla jotenkin erilaista. Pitäisi tuntua erilaiselta. Kuinka kerrassaan kummallista.

Mutta ei. Suru ei hyökynyt päälleni sillä murskaavalla voimalla, minkä se teki tasan vuosi sitten. Lähinnä vain ajattelen, että "tasan vuosi sitten tähän aikaan kävin suihkussa ja muistan ajatelleeni, että minun pitää käydä suihkussa nyt kun vielä kykenen siihen, että kohta romahdan". Tai että "tasan vuosi sitten taisin näihin aikoihin kärvistellä maidonpingottamien rintojen kanssa ja mietin, että millä tavalla saisi maidonnousun tehokkaimin loppumaan".

Vaikka en varsinaisesti saanutkaan Peikkopoikaa imettää niitä paria kokeilukertaa enempää, maidon pumppauksesta luopuminen tuntui aivan kamalalta. Se, että kehoni pystyi ruokkimaan lastani oli viimeinen asia joka minusta teki fyysisesti äidin. Vaikka lasta ei enää ollutkaan, kukaan ei tuota maitoa enää tarvinnut. Oli todella tuskallista luopua siitäkin. Enkä nyt tarkoita sitä pingotusta ja kireyttä.

Vuosi sitten tähän aikaan joko itkin aivan lohduttomasti, tai tuijotin eteeni mitään näkemättä, kuulematta, tuntematta… Aivan hajalla.

 

 

Peikkomamma, vuotta vanhempana, vuotta ehjempänä