Aikoihin en ole kirjottanut. Aika kuluu, elämä etenee. Suru kulkee mukana ja rutistaa sydämeni vieläkin pieneksi palloksi. Miten kukaan voi tällaista taakkaa kantaa mukanaan koko elämäänsä? 
Ja silti: olen onnellinen. Minulla on niin paljon syytä olla onnellinen. Pätkä on nyt vuoden ja 10 kuukautta, eli parin kuukauden päästä meillä juhlitaan 2-vuotissynttäreitä. Siitä pari viikkoa eteenpäin vietettäisiin Peikkopojan 3-vuotisjuhlia. Mutta kun ei.

Hämmentyneenä olen viime aikoina tarkkaillut itseäni. Viimeksi tänään "tunsin potkuja" vatsassa... Ihan selvästi tunsin, kuinka vauva työnsi kantapäällään navan korkeudella sivulle!
Ongelmana vaan on se, että en ole raskaana. Enkä edes tiedä haluanko enää olla, koskaan.


Olin jo ajatellut, että ehkä perheemme on tässä: kaksi lasta, joista toinen täällä, toinen maailmakaikkeuden osana jossain tavoittamattomissa. 
Raskaaksi tuleminen ja raskaana oleminen on ollut minulle helppoa, ja nautin molemmista raskauksista todella paljon. Olen siinä hyvä: raskaana olemisessa.
Mutta olen Pätkän syntymän jälkeen ollut aika varma, että pää ei ehkä kestäisi enää lähteä mukaan siihen leikkiin... Ensin stressaa kiertoa ja ovulaatiota, sitten raskautumista, sitten oireita ja keskenmenoa ja tuulimunaa ja sen jälkeen tietysti kaikkia testituloksia ja seuloja ja sitten kohtukuolemaa ja vielä sitäkin että meneekö synnytyksessä joku pieleen... Saatikka sitten synnytyksen jälkeen! 

On sellainen olo, että en jaksaisi lähteä enää leikkimään tulella tämän asian kanssa. Olen palannut töihin (uuteen työpaikkaan! tämä oli minulle valtava kynnys, että olenko enää edes tarpeeksi ehjä pystyäkseni haastamaan itseni mukaan johonkin sellaiseen kuin töiden hakeminen), Pätkä on päivähoidossa ja viihtyy siellä hyvin. Meillä on jo hyvän aikaa nukuttu kokonaisia, suhteellisen pitkiä öitä ja vaikka nuori neiti onkin hyvin omapäinen, ei mitään uhmaikää ole vielä kulman takana. 

Miksi siis mennä sorkkimaan asioita, kun kaikki on "hyvin". Tai ainakin elämä on suhteellisen hyvin uomissaan tällä hetkellä. Olen ihan kohta 33-vuotias. En oikeasti tiedä, että haluaisinko enää sitä vauva-aikaa ja kaikkea sitä säätöä mitä siihen liittyy. Riittääkö aika, voima ja rakkaus vielä kolmannellekin lapselle?
Siltikin huomaan miettiväni ihan tosissaan, että entäs jos. Mieheni olisi valmis vaikka heti yritykseen, mutta ei painosta minua. Hän on hyvin omistautunut isä tyttärelleen ja varmasti olisi onnellinen näinkin. Mutta on silti tehnyt selväksi, että hänestä pikkuveli tai -sisko olisi tervetullut.

Totuus on se, että asia olisi ehkä pistettävä vireille tänä vuonna. Keksin koko ajan jotain tekosyitä millä lykätä päätöstä: nyt jos tulisin raskaaksi, syntyisi vauva loppuvuodesta - haluaisimme mielummin alkuvuodesta (jooh, näitähän just tilataan näin...). Jos keväällä tulen raskaaksi, menee kaikki kesäsuunnitelmat jotenkin uusiksi. Jos tulen loppukesästä raskaaksi, menee laskettu aika todella lähelle Peikkopojan syntymäpäivää, mutta myös kuoleman vuosipäivää. Se olisi aivan kamalaa. Ja miten kun nyt on tuo työkin ja sopimusta vuoden loppuun (jonka jälkeen saattaisin saada pysyvämmänkin paikan)...

Ajoitus ei ole hyvä, mutta ei se parane odottamallakaan. Vai onko se sittenkin vain pelko, mikä puhuu? Sinällään ihan validi syy, tuo pelko. Mutta en haluaisi jonkun vuoden päästä huomata ajattelemaan, että olisi pitänyt uskaltaa sittenkin edes yrittää. Että olisi sittenkin pitänyt lähteä vielä kerran peliin mukaan ja katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Pelkään, että kadun enemmän jos annan pelon sanella näin ison päätöksen.
Mutta mistä sen sitten erottaa, että onko kyseessä pelko (menetyksestä ja kaikesta) vai ihan vain oikeasti se, että en ehkä vain haluaisi enempää lapsia? Jospa tunnistankin omat voimavarani ja tämä on se raja: jaksan olla hyvä äiti yhdelle kuolleelle ja yhdelle elävälle lapselle, mutta en enempää.

Nyt on tammikuu. Ensi vuonna tähän aikaan voin olla joko pienen vauvan äiti, tukevasti raskaana, tai en kumpaakaan. En oikeasti tiedä mihin suuntaan tämä laiva kääntyy. Voi olla, että pesue kasvaa vielä. Tai sitten on kasvamatta.


Peikkomamma
Peikkopoika poissa
Pätkä-pikkusisko viereisessä huoneessa yöunilla