Vähän yli viikko on vierähtänyt lomalla.

Kaiken määrittää aina työ. En olisi nyt lomalla jos minulla ei olisi työtä. Tokihan opiskelijat ja työttömätkin saavat äitiysloman, mutta käytännön arjessa ero on luullakseni kuitenkin pienempi.

Töihin en ole kaivannut, se on aivan huomattavan selkeä asia. En nuku aamuisin pitkään (nytkin heräsin jo ennen puolta viittä), en ole oikeasti ehtinyt ottaa päiväunia ja menen nukkumaankin ihan samaan aikaan kuin työarjessa. Minulla ei ole ollut mitään erikoista ohjelmaa paria päivää lukuunottamatta, mutta silti en ole ainakaan vielä lainkan kyllästynyt olemaan.

Jotenkin nämä päivät vain kuluvat. Kotona on aina jotain pientä projektia mitä voi puuhata. Saan vierähtämään aikaa keittiössäkin melko hyvin.

Tuo keittiössäpuuhailu on itseasiassa minulle jonkinlainen henkisen hyvinvoinnin mittari. Toinen on musiikinkuuntelu.

Olen aina tykännyt touhuta keittiössä. Tykkään laittaa ruokaa ja pidän leipomisesta. En ole kovin tehokas syömään tekemiäni leivonnaisia, sillä en erityisesti välitä makeasta, mutta jostain syystä leipominen (juurikin makeiden herkkujen) on minusta aina ollut todella mukavaa. Se - ja ruoanlaitto - ovat myös asioita joissa tahdon kehittyä koko ajan paremmaksi. En tiedä tulenko koskaan saavuttamaan samaa tasoa, kuin aivan mestarillinen kokki ja leipoja, äitini, mutta ainakin siinä on hyvä suunta mihin pyrkiä.

Kun Peikkopoika kuoli, halvaannuin täysin kaikilta normaalitoimiltani. En sietänyt kuulla mitään musiikkia. Viimeisen kerran kuuntelin iPodiani joskus Lastenklinikan rintapumppuhuoneessa, kun olin pumppaamassa Peikkopojalle ateriaa. Sitten iPodini lojui pari kuukautta laukussa käyttämättömänä. Vasta kesällä kun aloin käymään kuntosalilla, kaivoin laitteen taas esiin. En siksi, että olisin varsinaisesti tahtonut kuunnella musiikkia, vaan siksi, että halusin sulkea kaikki muut äänet pois ja uppoutua omaan maailmaani salilla. Kuulokkeet tuovat uskomattoman ison suojan julkisilla paikoilla.

Nyttemmin kuuntelen musiikkia kotona toisinaan, vaikka suurimman osan päivästä vain nautin hiljaisuudesta. En jaksa ylimääräistä hälyä ja ääntä vieläkään. Mutta aina välillä tulee sellainen olo, että haluaa kaivaa jonkun hyvän levyn soimaan.

Kun Peikkopoika kuoli, keittiöstä tuli minulle täysin merkityksetön paikka pitkäksi aikaa. En pystynyt kunnolla syömään, en uskaltanut lähteä ulos edes lähikauppaan. En todellakaan jaksanut, tai halunnut tehdä ruokaa. Minulle oli aivan sama, että olinko syönyt koko päivänä. Nälkäkin saattoi tulla, mutta ruokahalu tuntui ottaneen hatkat pitkäksi aikaa. Jos mieheni ei laittanut minulle ruokaa valmiiksi eteen ja taluttanut minua pöytään, en tullut  syöneeksi mitään. Näin ei käynyt kuitenkaan kuin parina päivänä. 

Onneksi meitä ympäröi suuri ystäväjoukko ja perhe, jotka toivat ruokaa jääkaappiin ja pakastimeen ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka mieheni saavutti jonkinlaisen vikasietotilan toimintakyvyn paljon minua aikaisemmin, meni hänelläkin voimat jo yhteen kauppareissuun. Ei siinä enää ruokaa jaksanut alkaa laittamaan.

Pikkuhiljaa kesällä aloin käyttää keittiötä muuhunkin, kuin teeveden keittämiseen. Muistan, että ainoa ajatukseni syömisen kanssa oli, että haluan syödä terveellisesti, en halua sairastua tai millään tavalla vaikeuttaa uudelleen raskaaksitulemista. Minun ainoa todellinen selviytymiskeinoni oli toive toisesta lapsesta.

Kun mieheni oli palannut töihin ja itse aloitin kuntosalilla käymisen, tein usein salaattia. En jaksanut kokata yhtään mitään. Mies sitten töiden jälkeen laitteli jotain vähän tuhdimpaakin syötävää.

Jossain vaiheessa, ehkä loppukesästä, tein jo jonkun pikaisen keiton pakastekasviksista ja muista helpoista raaka-aineista. Maustaminen on aina ollut minulle tärkeää, ja asia jonka hallitsen oikeasti hyvin ruoanlaitossa, mutta ensimmäiset ruokani olivat täysin mauttomia. Niistä sai vatsantäytettä ja energiaa, se riitti.

En enää muista, missä vaiheessa tilanne hieman normalisoitui. Ja ehkä raskaus on myötvaikuttanut siihen, että aloin tekemään monipuolista  ja terveellistä ruokaa kuitenkin jo syksyn aikanakin. Minulla on syvä inhonkaltainen suhde kaikkeen pitkälle prosessoituun ruokaan, kuten eineksiin, joten ainoa keino tietää mitä suuhunsa työntää, on valikoida raaka-aineet itse (joskaan tuotantoprosessista ei aina ole tietoa) ja tehdä ruoka itse. Aluksi siihen ei sinällään liittynyt mitään nautintoa itse keittiössäpuuhailusta, mutta jossain vaiheessa oli jo mukavakin laittaa ruokaa - etenkin yhdessä viikonloppuisin.

Vasta tämän vuoden puolella minulle tuli sellainen olo eräänä sunnuntaina, että "nyt on pakko saada leipoa korvapuusteja".  Ja niitähän sitten leivottiin.

Leipominen eroaa siis ruoanlaitosta toimintana täysin. Koska en itse kovinkaan  paljoa syö tuotoksiani, on se tavallaan "turhaa" toimintaa. Leipomista tekee vain nautinnosta itse leipomiseen. Usein kun jotain väsään, teen sen lähinnä miehelleni, omasta ilosta ja yleensä pyydämme samalla vieraita käymään, jotta pääsemme leivoksista hyvällä tavalla eroon. Onneksi mieheni ei ole mitenkään helpostilihovaa sorttia - sen verran usein "joutuu" uhrautumaan vaimonsa leipomisien hävittäjäksi.

Jossain vaiheessa tätä polkua olen siis onnistunut saamaan elämänilostani takaisin jo niin paljon, että nautin sekä ruoanlaitosta, että leipomisesta. Yksinkertaiset ja nopeat "ihan sama mitä suuhuni laitan, kunhan se ei ole täyttä roskaa" -ruoat ovat muuttuneet taas huolella tehdyiksi ja maustetuiksi ruoiksi. Leipominen on minusta mukavaa, ja leipomisolon iskettyä pohdiskelen pitkään että mitähän sitä leipoisi ja kokeilisiko jotain uutta ja sitten teen töitä löytääkseni hyvänkuuloisen reseptin jota kokeilla.

Se on ihmeellistä miten suru ja alakulo eivät poistu mielestä ja sydämestä edes silloin kun koen olevani onnellinen. Ne ovat tulleet jäädäkseen, enkä edes pyri pääsemään niistä eroon. Ne kertovat toki menetyksestä ja tuskasta, mutta ne kertovat myöskin pohjattoman suuresta rakkaudesta. Sitä en halua edes yrittää pyyhkiä sydämestäni.

 

 

Peikkomamma

rv34