Pieni, täydellinen poikavauva, paljon tukkaa, aivan kuin isälläänkin. Suomalaiseksi, ristiveristen vanhempien vauvaksi yllättävän tummat piirteet - vähän tuollainen peikkopoika. Ja minä olen sen äiti! Uskomatonta! Miten me onnistuttiinkin saamaan aikaiseksi jotain noin tavattoman ihanaa?

Onnea kesti vähän vajaa vuorokausi, sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Vauvallamme on jokin vialla, hänet on viety lastenklinikalle tutkittavaksi. Seuraavien päivien ja viikkojen aikana selviää vian olevan sydänvika, erittäin vaikea sellainen, tehdään yksi läpänlaajennusoperaatio, toipumaan sydänteholle, sieltä päästään vuodeosastolle, toipuminen ei suju toiveiden mukaan, ainoa mahdollisuus on suuri avosydänleikkaus ja selviämistä ei osata ennustaa - tilanne on erittäin vakava.

Kuusi tuntia sydänleikkauksen jälkeen Peikkopojan sydän alkoi lyödä väärässä rytmissä. Puolitoista tuntia elvytettiin, lopulta mitään ei ollut tehtävissä. "Loppu siitä tuli", sanoi kirurgi tullessaan huoneeseen, jonne meidät oli yöllä hälytetty.

Peikkopoika täysin liikkumattomana hoitopöydällä.

Kaikki koneet on kytketty pois.

Letkut ja johdot raivattu pois.

Hiljaista.

Kynttelikkö palaa hoitopöydän jalkopäässä, saan syliini kapaloidun vauvani, jonka sydän ei lyö enää koneidenkaan avulla. Viimeisen kerran pidin lastani elävänä sylissäni äitienpäivän iltana, kun pieni nyytti siihen nukahti lastenklinikalla.

Jonnekin syvälle, syvälle on palanut kuva lohduttomasti itkevästä isästä pieni, täydellinen, mutta kuollut vauva sylissään.

 

Surua. Tuskaa. Toivottomuutta. Mustaa, tyhjää synkkyyttä.

 

Miksi tässä näin kävi? Mitä minä tein väärin? Miksi juuri meille? Ei tämä voi olla totta.

 

Kolme ja puoli viikkoa ehti Peikkopoika olla ilonamme. Tuohon aikaan mahtuu uskomaton määrä sekä onnenhetkiä, että surua, pelkoa, ahdistusta ja kauhua. Toisaalta koko aika on yhtä sumua, toisaalta taas sen muistaa lähes tunti tunnilta tarkasti.

 

Peikkopoika otettiin meiltä pois toukokuun alkupuolella. Koko kesä on mennyt selviämiseen. Ilmeisesti kesä 2010 oli lämpimin ja aurinkoisin vuosikymmeniin. Helle-ennätyksiä rikottiin ja kerrankin Suomi oli ihana paikka viettää kesälomaa.

Mitä sitten? Mitä väliä on rusketuksella ja terassikaljoilla? Minun maailmani on loppunut. Minun pitäisi hyväksyä, että en enää koskaan näe rakkainta olentoa, mitä kuvitella saattaa. En saa järjestää Peikkopojalle syntymäpäiviä, tai saattaa häntä kouluun ekana koulupäivänä. Minun pitäisi käsitellä asiaa, ja hyväksyä, että en enää koskaan tule olemaan se ihminen, joka olin ennen kuin minusta syntyi Peikkomamma. Minun pitäisi pystyä hyväksymään, että en enää koskaan tule olemaan aidosti ja täydellisesti onnellinen.

 

Jokaikinen ilta ennen nukahtamista viimeinen ajatukseni on ollut: "voi kun en vaan enää heräisi aamulla". 

Ja kun sitten kuitenkin aamulla herään, on ensimmäinen tunne masennus: kaikki tuska ja kipu lyövät päälle - taas olen päivän kauempana niistä onnellisista päivistä. 

Nyt tuo iltarutiini on muuttunut - en enää toivo elämäni sattumanvaraista ja epämääräistä, spontaania päättymistä. Tein positiivisen raskaustestin. Ehkä elämälläni on jälleen tarkoitus.

Meille oli Peikkopojan isän kanssa alusta asti itsestään selvää, että tahdomme lisää lapsia, heti kun se on mahdollista. Me kuulumme niihin onnekkaisiin, joille raskaaksitulo ei tuota ongelmia. Peikkopoika sai alkunsa ensimmäisestä yrityksestä ja pesueen toinen jäsen sai alkunsa toisesta yrityksestä.

 

Mikään tai kukaan ei koskaan tule korvaamaan menetystämme. Kukaan ei koskaan voi edes etäisesti täyttää Peikkopoikamme jättämää suurta tyhjyyttä. Mutta minä olen äiti. Ja mieheni on isä. Me haluamme lapsen, jolle voimme olla vanhemmat. Elämä ei jatku ennen sitä.

 

Nyt uusi raskaus on edennyt 8.lle viikolle. Huomenna menemme varhaisultraan. En ole kovin luottavaisin mielin. Peikkopoikaa odottaessani en päässyt hetkeksikään unohtamaan olevani raskaana. Nyt oireita ei juurikaan ole. Joten kesken se on mennyt. Tai tuulimuna. Tai kohdunulkoinen. Jokin menee pieleen, tämä maailmankaikkeus haluaa varmistaa, etten saa lasta, jolle olla äiti, silleen oikeasti eikä vaan muistoissa.

 

Jonnekin tätä oloa ja näitä varovaisen positiivisesta synkimpiin mahdollisiin vaihtuvia ajatuksia on vuodatettava. Vaikka onhan minulla kuuntelijoita. En vaan jaksa enää puhua. Kukaan ei kuitenkaan tiedä miltä tämä tuntuu.

 

En tiennyt, että tällaista surua voi olla olemassa.

Enkä, että tällaista rakkautta.

 

- Peikkomamma