Joulu. Se on nyt ohi, onneksi.

Kaiken kaikkiaan joulu meni ehkä helpommin, kuin olin alunpitäen pelännyt. Tietysti ihan koko ajan oli mielessä se, kuinka erilaista kaikki olisi jos pöydän ympärillä istuisi myös Peikkopoika koko valloittavassa persoonallisuudessaan. Pakostakin mietin, että mitähän hänelle voisi joulupöydästä tarjota maisteltavaksi ja minkäköhänlaisia paketteja pieni olisi saanut. 

Huomaan kuitenkin, että on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi kuvitella elämää, jossa Peikkopoika olisikin luonamme. Minulla ei ole kokemusta vauvan hoidosta. Minä en tiedä kuin suurpiirteisesti lapsen kehityksen askelista esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana. Osaan arvioida vauvojen iän suurpiirteisesti vauvaa katsomalla, mutta en osaa kuvitella, miltä Peikkopoika näyttäisi nyt kun hänen pitäisi olla 8,5kk. En minä vain tiedä, ei ole kokemusta. Vaikka usein (koko ajan) toivon, että elämäni olisi erilaista, en kuitenkaan osaa kuvitella, minkälaista se olisi, jos asiat olisivat menneet toisin.

Toisaalta tämä ajatus on surullinen. Vieläkö kaiken tämän päälle tarvitsee konkreettisia muistutuksia siitä, mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ei tule ensimmäistä joulua, ei ensimmäisiä hampaita, ei askelia, eikä syntymäpäivää. Eikä niitä osaa edes kuvitella.
Toisaalta ajattelen tämän olevan myös merkki toipumisesta. Menetystään joutuu käsittelemään joka päivä pienten asioiden muodossa uudestaan ja uudestaan. Ehkä vielä jonain päivänä pystyn käsittämään, että tämä todella tapahtui, että tämä on totta, eikä jotain jollekin toiselle tapahtuvaa painajaista johon vain eläydyn tavattoman voimakkaasti.

Olin etukäteen antanut itselleni luvan olla juuri niin synkkämielinen ja surullinen jouluna, kuin vain oikeasti tuntuu. Ympärillä olevat ihmiset saisivat vain luvan ymmärtää. Tai jos ymmärtäminen on liikaa vaadittu, ainakin kunnioittaa sitä. En olisi synkkä kenenkään kiusaksi, vaan koska minulla on siihen oikeasti hyvä ja ikävä kyllä todellinen, ylitsepääsemätön syy.
Kotona tehtiin joulusiivous - tykkään ajatuksena siitä, että kerran vuodessa kaikki kaapit kolutaan läpi ja hankkiudutaan eroon turhasta tavarasta. Siinä on jotain terapeuttista. Ja tällainen siivous tulee jakaa järkevästi, eikä yrittää tehdä kaikkea vaikkapa jouluviikolla - ei sitä kaikkea tarvitse kerralla tehdä. 
Ostimme myös pari joulukukkaa ja asettelin kynttilöitä luomaan tunnelmaa. Ruokiin emme kovinkaan paljoa panostaneet, koska tiesimme viettävämme jouluaaton ja -päivän muualla. Tällainen kombo toimi hyvin. Saimme kotiin sen verran tunnelmaa, ettei juhlan keskellä koti olisi ankea ja arkinen, mutta emme joutuneet viettämään kotona kuitenkaan koko joulua. Kyllähän koti, vaikka maailman paras paikka onkin, tuntui kuitenkin erityisen hiljaiselta ja tyhjältä juuri jouluna.

Mitään suurta tunteidenpurkausta tai kuohuntaa ei yllättäen tullut. Olo oli hyvin haikea ja Peikkopoika oli mielessä, jos edes mahdollista, vielä enemmän kuin normaalisti. Ikävä oli ja on kova. Mutta kaikki meni sellaisessa tasaisessa sumussa, ikäänkuin vain suorittaisin tämän ajan, jota muut kutsuvat jouluksi. Ei tämä minulle tuntunut oikealta joululta, ei alkuunkaan. Ja miten se voisi? Jotain niin olennaista ja suurta puuttui.

Jos minua joku oikeasti harmittaa - mutta jälleen kerran, mistä en puhu kenellekään asianosaiselle mitään - on se, ettei kukaan tunnu muistavan, että Peikkopoika on oikeasti olemassa. Että hän syntyi ja kaikki se paha tapahtui. Tietenkään he eivät ole unohtaneet. Mutta minut tekee surulliseksi se, ettei kukaan tunnu haluavan sanallakaan muistuttaa muita asiasta. Muille se tuntuu olevan niin helppoa: elämä on raiteillaan ja kaikki hyvin. Appiukkoni, oikein mukava ukko onkin, on kova pitämään ääntä ja ilahduttamaan(?) laulullaan muita. Sanat eivät aina mene ihan oikein, mutta eipä tuosta väliä, kunhan ääntä lähtee. Appeni luikauttikin monta kertaa illassa, täysin spontaanisti pätkiä eri joululauluista. Erityisen usein tunnelman luonti meni sanoin "Vaan muistammeko lapsen sen, mi mennessään vei kirkkauden". Eli väärin laulettuna rivi Me käymme joulun viettohon -laulusta.
Niin. Muistammeko tosiaan sen lapsen, joka vei mennessään ainakin minun elämästäni kaiken valon, kirkkauden, toivon, onnen ja luottamuksen? Appeni ei todennäköisesti ymmärtänyt lainkaan, että noilla sanoilla olisi oikeastikin joku merkitys, kunhan vaan lauleskeli. 
Niin ja: tämä joulupäivän vierailu oli vielä se helpompi päivä. Aatosta ja sen kulusta en viitsi ihmeemmin tänne tilittää, se kun ei oikeastaan edes liity asiaan.
Täytyy vain todeta, että raskas joulu oli, monellakin tapaa. Teki todella hyvää olla tapaninpäivä ihan vain kotona kahdestaan, hiljaisuudessa, niiden kynttilöiden ja joulukukkien keskellä telkkarin edessä makoillen, suklaata syöden. Ehkä voin pikkuhiljaa alkaa merkata ensimmäisen joulun ilman Peikkopoikaa suoritetuksi. Siitäkin selvittiin, vaikka toisin olisi voinut uskoa.

Pätkä. <3
Pätkä on vilkas. Ja nauttii musiikista. Olen lukenut, että sikiökaudellaan kuulema musiikki rauhoittaa vauvaa myös syntymän jälkeen. Joten soitin jo Peikkopojalle ja soitan Pätkällekin päivittäin hetken aikaa jotain musiikkia. Musiikki vaihtelee konemusiikista indiepoppiin ja raskaaseen rokkiin (mitä ikinä iPodistani löytyykään) - vaihtelu on hyvästä. Mutta pidin jo viime vuonna huolen (ja toistan saman nytkin), että vauvalla on erityisesti yksi kappale, joka toistuu niin usein, että siitä tulee varmasti tuttu. On tietysti hyvä idea valita joku, mihin ei itsekään ole ihan heti kyllästymässä - sitä kun saattaa joutua kuuntelemaan tulevaisuudessa aika tavalla. 
Vaikka en ole mikään klassisen musiikin konossööri ja suurkuluttaja, tunnen genreä kuitenkin keskivertoisesti. Rakastuin muutama vuosi sitten suosikkini J.S. Bachin erääseen sellopreludiin (ja nimenomaan tiettyyn tulkintaan siitä: tulkinta on lähes yhtä tärkeä kuin itse teoskin). Se on selkeä, yhden sellon soittama, kaunis, parin minuutin melodinen esitys, johon en voi kuvitella kyllästyväni. Vieläkin kun joskus kuulen sen vaikka elokuvan taustalla, tai jossain muualla missä en ole ennakoinut sitä kuulevani, aiheuttaa tuo preludi miellyttävän tunteen. Se on vain uskomattoman kaunis.
Tätä pientä taideteosta tarjosin jo Peikkopojalle vatsa-aikoina ja nyt myös Pätkälle. On mukavaa huomata, että se alkaa olla hänelle tuttu. Saan (tai vatsan päälle viritetyt kuulokkeet saavat) usein samassa kohdassa samanlaisia potkuja. Ei tarvitse ymmärtää, osata ja tietää kovinkaan paljoa voidakseen nauttia kauniista musiikista. Ymmärrän hyvin, että musiikkiterapiaa suositaan esimerkiksi autismin, kehitysvammaisten ja muiden erityishuomiota vaativien ryhmien hoito- ja terapiamuotona koko ajan enemmän ja enemmän ja tiede kehittää alaa jatkuvasti.
Toivottavasti pääsen Pätkän kanssa kokeilemaan, onko tämä musiikinkuunteluttamisteoria paikkaansa pitävä. Peikkopojan kanssa en tätä mahdollisuutta saanut.

Vuoden viimeinen viikko alussa. Onneksi on lomaa töistä. Tälle viikolle onkin jo ohjelmaa pienen siskontytön vierailun merkeissä. Jospa aika kuluisi hieman nopeammin ja äitiysloman alku ja laskettu aika olisivatkin taas hieman lähempänä. 
Aika. Miten se on voinutkin madella eteenpäin näin hitaasti jo 7,5kk.
 
 

Peikkomamma
rv26 alussa