Olen valmis.
Kaikki on valmista.

Tule jo?

Kovasti on viime päivät pyörinyt päässä tuo Pähkinä-ryhmän kohtalotoverini toisenkin lapsen menetys. Napanuorakomplikaatiota epäillään syyksi näin alustavasti, mutta kuten me enkelivauvojen äidit tiedämme, lopullisen kuolinsyyn selvittely saattaa viedä kuukausiakin. Tietysti vähän tapauksesta riippuen.

Eilen menin kylään ystävän luokse ja matka vei minut Kallion läpi. Siellähän on tunnetusti melkoinen kirjo jos jonkinlaista eläjää, vaikka alue on kovasti paljon siistiytynyt ja rauhottunutkin viime aikoina.

Katselin ratikan ikkunasta erästäkin spurgua, joka joi kanisterista jotain epäilemättä vähemmän sulatuskelpoista ainetta ja samaan aikaan kusi pitkin jalkojaan - ilmeisen tietämättömänä tästä suorasta putkesta kroppansa läpi.

Minuun iski viha. Se sama viha, jota tunsin joskus vähän Peikkopojan kuolemankin jälkeen. Saakelin elämänsätuhlaaja!

Miksi ihmeessä näin voi olla? Miksi viaton, täydellinen, täynnä potentiaalia oleva pieni vauva joutaa kuolemaan, kun tuollainen surkea ihmisraunio vain selviää vuodesta toiseen? Mitä täytyy ihmiselle tapahtua, että katsoo oikeudekseen heittäytyä noin säälittäväksi ja halveksittavaksi elämänsätuhlaajaksi?

Oli aika, kun ajattelin ihan oikeasti, että alkoholistit ja nistit ja muut eivät taatusti ole tietään valinneet, vaan ovat enemmän tai vähemmän olosuhteiden uhreja. He ovat vain lipsuneet siltä oikealta polulta niin pahasti erilaisten käänteiden vuoksi, etteivät oikeastaan voi nykyiselle tilalleen mitään.

No tätä nykyä, tai ainakin tällä hetkellä on ääni kellossa aivan toinen. Millä oikeudella joku jättää elämänsä käyttämättä, tai tuhlaa sen pois johonkin niin raivostuttavan turhaan, kuin pelkkä päämäärätön juominen? Kun varsin hyvin tietää, että tuloksena on ihmisraunio, jonka yhteydessä ei elämästä oikeastaan voida puhua.

Humanistina ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana tiedän, että minun tulisi ajatella meidän jokaisen elämän olevan saman arvoinen. Mutta ihan oikeasti hei: Peikkopojan elämä vs. tuon surkean spurgun elämä… Kumpikohan voittaisi arvokkuudessaan? Tai jos näkökulma on liian suppea, niin kenen hyvänsä enkelivauvan elämä vs. kenen hyvänsä onnettoman, aikaansaamattoman elämänsätuhlaajan elämä.

Näillä hetkillä todella toivon, että uskoisin mihin hyvänsä jumalaan tai ylempään tahoon. Saisin edes jonkun kohteen, jonne vihani voisin osoittaa.

Ja koska analysoin lähes kaikkea kaiken aikaan, ymmärrän kyllä hyvin, että tämä viha on vain yksi niistä vaiheista, joita surussa käydään läpi. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus, hyväksyminen.

Ja vaikka näillä viidellä vaiheella on paikkansa ja järjestyksensä, ei se tarkoita etteikö taantumista tai palaamista johonkin vaiheeseen tapahtuisi. Nyt oli ja on vuorossa viha. Vihan nosti esiin tämä tuore kohtukuolematapaus tukiverkossani ja näin ollen joudun käymään läpi niin omia menetyksenpelkojani, kuin myös surua toisen puolesta. Aikanaan sekin taas hellittää.

Kun meille kotiin tulee, ei mikään näytä viittaavan siihen, että vauvan saapuminen tänne olisi jotenkin lähitulevaisuudessa edessä. Kaikkea kyllä on, mutta se kaikki on laatikoissaan sängyn alla ja sohvan takana, koreissaan kaapissa, pakattuna pois näkyvistä, tai vintillä odottamassa hakemista. Turvakaukalo ja valikoima vauvan kotiintulovaatteita on viety appiukon luokse (asuvat Naistenklinikan lähellä, joten voivat tuoda sitten tullessaan meitä tervehtimään laitokselle… Tai jos emme vierailijoita halua, niin mies voi käydä helposti ne siitä hakemassa.). Etenkin tästä jälkimmäisestä tulee hyytävä olo - aivan kun kerjäisin verta nenästäni, kun vien kotiintuomistavarat jopa maantieteellisesti niin lähelle Naistenklinikkaa!

Tiedän kyllä, ettei valmiiksi pestyt vaatteet ja hankitut tavarat yhtään lasta tässä maailmassa ole tappaneet. Onhan se ihan selvää. Eikä kyse ole edes taikauskosta. Lapsen menetys on vain niin suuri kolaus itsetunnollekin, että tässä on pakostakin hyvin nöyrä ja varovainen.

Kaikki on valmista.

Kunpa jo tulisit. Tulisit elävänä ja turvassa. 

Ja jäisit luoksemme.

 

 

Peikkomamma

rv37+