Nyt saattaa joku olla vialla.

Tai sitten ei.

 

Tämä voi olla normaaliakin. 

 

Tai sitten ei.

Aamuyöllä heräsin ikävään paineentunteeseen alavatsassa. Ei varsinaisesti kipua, mutta semmoinen tunne.

Koko päivän on ollut melko runsasta ruskeaa vuotoa. Joka on näemmäs muuttumassa punertavaksi. Paineentunne on ehkä helpottamassa. Tyyntä myrskyn edellä?

Tietysti neuroottisesti heti googlettelin asiaa, ja kyse voi olla ihan normaalista jutusta. Jos tämä ei tästä runsaammaksi muutu, eikä kipuja ilmene. Tai sitten se on merkki alkaneesta keskenmenosta.

Eli nyt voi vaan odottaa. Kuinkahan pitkään? Kuinka pitkään tässä pitää odottaa ennen kuin asia selkenee suuntaan tai toiseen?

Voi epätietoisuus - vanha ystäväni, jota en lainkaan kaivannut, mutta joka niin sitkeästi seurassani viihtyy!

Kun vuoto alkoi ajattelin ensimmäisenä, että hitto kun tässä on ehtinyt nyt mennä näin paljon aikaa hukkaan. Pari kuukautta yrittämistä, pari kuukautta raskaana. Jos tämä nyt menee kesken, niin tyhjennysvuoto ja/tai kaavinta vie aikansa. Ja sen jälkeen vuodon loppuminen saattaa kestää pitkäänkin. Ja mistäs sen tietää kuinka monen kuukauden jälkeen vasta tärppää uudelleen. Jos edes tärppää!

Kun katselee elämäänsä jokus kymmenen vuoden päästä taaksepäin, niin muutamalla kuukaudella ei varmaankaan ole väliä. Mutta juuri nyt jokaisella viikollakin on väliä. Kun tilanne on se, että elämä ei jatku ennen kuin on lapsi jolle olla äiti, maksaa jokainen päiväkin mielenterveyttä.

Ajattelen myös jotenkin ansainneeni tämän. Mitäs olin niin ylimielinen, että yritän uhmata tätä joitain vittumaista universumin lakia siitä, että minulle ei lasta voi antaa! Ja mitäs olin niin idiootti, että kerroin jo parille kaverillekin tästä! Ihan oikein tällaselle leuhkalle paskalle! Ettäs ehdin jo hetken aikaa ajatella, että minkähänlainen nyytti sieltä tällä kertaa on tulossa ja kuinkahan söpöltä se näyttääkään.

En kai minä oikeasti kuvitellut, että saisin muka lapsen - ja vielä näin helpolla. Hullua.

Vaikka tappiomieliala valtaa kyllä ajatukset ja tunteet, en ole vielä valmis luovuttamaan kokonaan. Haluan vielä tarrautua siihen mahdollisuuteen, että tämä olisi vaan jotain valekuukautisia (ajoitus osuisi) tai vastaavaa, mitä nyt alkuraskaudessa on. Mutta toivo on kyllä petollinen kaveri - toivo petti minut myös silloin, kun toivoin jokaisella voimanrippeilläni, että saisimme pitää Peikkopojan. Ja siitähän ei sitten ollut mitään hyötyä.

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että näin paljon paskaa kokeneena ei tarvitsisi enää lisää tätä ottaa vastaan. Mutta ei se niin mene. Elämä on aivan saatanan epäreilua - aina välillä ja joillekin. Kerkesinkin olla pitkän aikaa niin rikollisen onnellinen ja tyytyväinen elämääni kaikinpuolin. Joten pakkohan sitä paskaa on nyt sataa niskaan - oikein urakalla.

Kaikkein pahinta on: olen yksin. Mieheni on taas jossain. Todistelemassa muille ja itselleen, kuinka tällainen pieni negatiivinen asia kuin lapsen menetys ei hänen elämäänsä ja persoonaansa juuri muuta. Että hän on kyllä yhäkin se juhlien sielu ja porukan paras tyyppi, jota ei tarvitse välttää siinä pelossa että hän pilaisi tunnelman.

Ehei. Se osa on meidän alati pienenevässä perheessä minun.

Vihainen, pelokas, pettynyt ja yksinäinen 

Peikkomamma

(tänään rv8+0 ja jatkoa voi vaan toivoa)