Synkkä päivä. Tuulee, on kylmä, taivas paksussa harmaassa pilvessä, sataa.

Olin tekemässä lähtöä töihin, kun posti tuli. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, posti tulee tällä aluella joskus hyvinkin aikaisin.

Tänään posti toi kuitenkin HUSilta kirjeen, jossa oli sekä minun, että mieheni nimi. Jotenkin ajattelin sen liittyvän tähän uuteen raskauteen ja ehkäpä siihen tulevaan rakenneultraan Sikiötutkimusyksikössä.

Väärin.

Kuori sisälsi paperin nimeltä Loppuarvio. Maallikkokielellä sanottuna ruumiinavauspöytäkirja. Siinä oli aaneloselle, molemmin puolin, saneltuna koko rakkaan pienen Peikkopoikamme sairauskertomus, leikkaus ja todennäköisesti eriteltynä tarkka kuolinsyy ja ruumiinavauksen löydökset. 

Lienee sanomattakin selvää, että en voinut lukea paperia ollenkaan kun ymmärsin mitä tietoa se pitää sisällään. Sydän alkoi hakkaamaan ja kädet tärisemään. Päätin jättää kuoren keittiönpöydälle sitä varten, että mieheni haluaisi sen lukea. Työnsin asian pois mielestäni ja kymmenisen minuuttia kuvittelin vielä oikeasti lähteväni töihin. Laittelin tukkaa ja etsin paksumpaa kaulaliinaa. Sitten istuin alas ja murruin. Nyt ei itkusta tule loppua.

Ilmoitin töihin, että tänään ei onnistu töihin lähteminen ja kerroin syynkin ihan suoraan.

Kelan osasairauspäivämenettelyn mukaan olen koko osasairausajan virallisesti työkyvyttömäksi todistettu. Tavallisena päivänä tuo määritelmä tuntuu vähän etäiseltä ja jyrkältä: mitenniin virallisesti työkyvytön, kun käyn töissä ja teen toimenkuvani edellyttämiä työtehtäviä, hyvällä menestyksellä vieläpä? Ainoa normaaliin poikkeava seikka tässä järjestelyssä on osa-aikainen työaika ja palkanmaksu/korvauskuviot. Ja tietysti oma henkinen vointini ja jaksamiseni, mutta sehän ei välttämättä ulospäin näy lainkaan.

Tällaisena hetkenä tunnen taas hyvinkin konkreettisesti miksi olen työkyvytön. Sen vuoksi, että hatarasti kasassa olevan maailmani saa hajoamaan yhdellä kirjeellä, jossa muistutetaan menetyksestäni, joka muistuttaa itse itsestään jokaisella hengenvedollakin. Siksi olen työkyvytön. 

En todellakaan pysty lukemaan tuota raporttia. Vauvani on kuollut. En halua tietää kliinisiä ja medikalisoituja selityksiä hänen ja omankin elämäni pättymisestä. Se tieto ei helpota, ei tuo Peikkopoikaa takaisin. Nyt olen vielä niin vereslihalla, että minua ei liikuta, vaikka lopullinen kuolinsyy olisi ollut hoitovirhe (mitä en kyllä usko). Vaikka minulla olisi taho, tai yksittäinen ihminen jota tapahtuneesta syyttää, en silti saa lastani takaisin. Eikä katkeroituminen auttaisi muutenkaan. Ja vaikka hoitovirhe olisikin tapahtunut, en halua huijata itseäni uskomaan, että Peikkopoika olisi yhtään sen varmemmin sydänviastaan selviytynyt. Hänen sydänvikansa oli ihan oikeasti sitä kaikkein pahinta ja vaikeita kastia.

Loppuraportti. Case closed. 

Näinhän se sairaalassa menee. Tämän kyseisen potilaan eteen tehtiin nämä ja nämä hoitotoimenpiteet, potilas kuoli. Case closed.

Itse en pysty asiaa näin vaan sulkemaan pois. Ja vaikka tuska onkin aivan sietämätön, olen myös kiitollinen siitä. Tämä ihana pieni ihminen, pörröinen tumma tuuhea tukka, tummat kulmat, sinimustat suuret silmät, hassun isot nyrkit ja jalkaterät muuhun kokoonsa nähden, pieni linnunluinen selkä, valtavan kova ääni ja kaikki ne sadat ilmeet, pienen suun liikkeet…tämä kaikki on minun - aina. Muistot ja valokuvat pitävät tämän tapauksen avoinaisena elämässäni nyt ja aina, eivät päästä sitä sulkeutumaan.

Tässä aamupäivän aikana huomasin myös, että en ole enää pitkään aikaan itkenyt. En tällä tavalla, täysin hillitsemättömästi. Välillä kotona yksin ollessani nousee kyyneleet silmiin ja muutama niitä aina joskus poskillekin karkaa. Mutta se ei koskaan ylly suureksi itkuksi. Olen  jotenkin sellaisessa väsyneessä puudutustilassa, kun koko ajan koskee, mutta sen kanssa vaan jotenkin osaa olla. Tarvitaan yksi tällainen kunnon isku ja kipu yltyy taas aivan sietämättömäksi.

Peikkopoika täyttäisi huomenna 6kk. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Suurta suruaan ja uutta elämää sisällään kantava

Peikkomamma