Siihen on melkoisen vähän enää aikaa. Siihen, mitä yritän olla ajattelematta, mutta mikä kalvaa mielen pohjalla koko ajan.

Nimittäin töiden hakeminen. Kun palaan työelämään, en palaa vanhaan työpaikkaani. Elämä on nyt siinä pisteessä, että on muutoksien aika.
 
Töiden hakeminen vaatii jo normaalistikin melkoista itseluottamusta ja hyvää mielikuvitusta, uskoa itseensä ja kykyihinsä. Nämä asiat eivät ehkä sinällään tuotakaan minulle ongelmia, vaan pelko siitä että pääsen ja joudun työhaastatteluun. CVssä näkyy selvästi kaksi äitiyslomaa, tarkka lukija kuitenkin huomaa sen ensimmäisen olleen tavallista huomattavasti lyhyempi. 
 
Joudun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siihen tilanteeseen, että joudun kertomaan Peikkopojasta ja suuresta menetyksestä, surusta ja tuskasta ventovieraalle ihmiselle. Ihmiselle, joka arvioi ja mittaa minua taukoamatta, punnitsee jokaista sanaani, pohtii, että olisiko minusta hyötyä. Voi olla, ettei asia tulekaan esille, mutta minun on varauduttava kuitenkin kertomaan tarinani.

En usko itseeni siinä, että pystyn välttämättä kertomaan tarinani itkemättä. Ventovieraan ihmisen suru ja tuska ovat vaivaannuttavia asioita, jos ne tuodaan suoraan nenän eteen ja niihin pitäisi osata reagoida. Ja kuka muka palkkaisi ihmisen, joka ei kykene hillitsemään tunteitaan työhaastattelussa, olkoonkin että kyseessä on näinkin kipeä asia. En edes haluaisi joutua jakamaan jotain näin yksityistä kenenkään vieraan kanssa.
Minulla on vielä aikaa valmistautua. Olen päättänyt jäädä hoitovapaalle Pätkän kanssa siihen saakka, kunnes tämä on ainakin vuoden vanha. Eli näillä näkymin vielä 4 kuukautta olen kotosalla. Joskin työnhaku täytyy aloittaa jo aikaisemmin.

Jos joku olisi kysynyt minulta vaikkapa pari kuukautta sitten, että meinaanko jäädä "ylimääräiseksi" ajaksi kotiin Pätkää hoitamaan, olisin ollut hyvin skeptinen. Minusta olisi ihana kertoa, että Pätkä on helppo ja hyväntuulinen, ihana vauva. Ei nimittäin ole. Rakastan tuota riiviötä niin, että sydän meinaa pakahtua, mutta kolmen kuukauden ajan harkitsin oikeasti ennenaikaista töihin lähtöä, jotta minun ei tarvitsisi viettää päiviäni Pätkän armoilla.
Hän ei nimittäin TODELLAKAAN ole helppo. Kun Pätkä täytti 4kk, hän alkoi huutaa, kiljua, karjua, kirkua ja pitämään sellaista eläimellistä, raivopäistä meteliä aivan tauotta, että oikeasti luulin tulevani hulluksi. Pätkä ei siis itkenyt tai kitissyt, niinkuin vauvat tekevät kun niillä on joku vinossa. Ei. Hän vain karjui ja kiljui, kiljahteli. Ja oli aivan poikkeuksetta tavattoman pahalla tuulella ihan koko ajan. Siis IHAN kaiken hereilläoloaikansa, tauotta.

En osaa pukea sanoiksi, miten henkisesti kuluttavaa on aamusta iltaan, päivästä toiseen joutua kuuntelemaan pelkkää raivoamista. Muistan kuluneelta vajaalta neljältä kuukaudelta vain YHDEN päivän, kun mieheni palattua töistä kotiin en ollut aivan täysin hajalla, vaan totesin, että olipas tänään kiva päivä vauvan kanssa.
Tiedän, että vauvojen kanssa ongelmien määrä on vakio ja että kaikki vauvat ovat omalla tavallaan hankalia ja/tai vaativia. Mutta kuunneltuani muiden ongelmia, olen tullut siihen tulokseen, että tämä meidän Pätkä on ihan oikeastikin aivan todella vaativa tapaus. Eikä siinä mitään, jotkut vauvat vain ovat.
Pahimpina päivinä aloin odottamaan iltaa ja sitä, että Pätkä on saatu yöunille jo vartti aamulla heräämisen jälkeen. Toisinaan halusin lopettaa imettämisen siihen paikkaan, ihan vain että minun ei olisi tarvinnut olla niin lähellä tuota raivostuttavaa kiljukaulaa, joka vain huutaa vaikka minä tekisin mitä. En halunnut, että Pätkä olisi minusta niin riippuvainen. Olin aivan pohjattoman pettynyt siihen, että kun vihdoin sain äitiyslomani ja saan viettää sen elävän ja terveen vauvan kanssa kotona, se onkin sitten tällaista selviytymistaistelua. Ja olin/olen aivan täysin valmis hyväksymään, että välillä vain on aivan raivostuttavan hankalia päiviä, jolloin mikään ei suju. Mutta että niitä hyviä päiviä ei ole lainkaan, kaikki on vaan järjetöntä, uuvuttavaa, ahdistavaa päivästä toiseen selviytymistä. Minulla oli petetty olo, en siis vieläkään saa _nauttia_ äitiyslomastani. Saan ainoastaan suorittaa sen.

Olin välillä aivan puhki. Saatoin tuijottaa edessäni lattialla pää punaisena karjuvaa vauvaa ja ajatella, että ei tämä ole normaalia. Tiedän, että sillä ei ole nälkä, väsymys, mitään kipua, epämukavuutta, vaippahaittaa, kylmä, kuuma... Yritin laulaa ja leikkiä, kantaa sylissä ja puuhata, silitellä, hieroa, ilveillä ja ihan kaikkea paitsi päälläni seisomista. Tulin jo hyvin varhaisessa vaiheessa (kaikki em. konstit ja monta muuta kokeiltuani) siihen tulokseen, että Pätkää yksinkertaisesti tympäisi ja turhautti. Hän ei päässyt vielä itse liikkeille, ja ilmeisesti minä en osannut häntä kantaa sinne minne mieli halaji. Arvelin, että oleminen helpottuu kun hän hoksaa ryömimisen tai jonkinlaisen liikkumisen muodon. Silti tunsin olevani jotenkin epäonnistunut ja vajaa äitinä, kun kaikkien muiden vauvat olivat kuitenkin edes välillä hyvällä tuulella ja helppoja päiviä kuulostaa kuuluvan kaikkien muiden arkeen huomattavasti enemmän kuin meille.

Sain eri tahoilta kuulla monia eri teorioita vauvani käytöksestä. Jos sillä on nälkä (no oho, enpäs tullut ajatelleeksikaan!), jos sillä on hampaita tulossa (noh, kaksi kuukautta se on nyt tauotta kiljunut ja mitään ei siellä suussa vieläkään näy, eikä panadolista ole mitään apua, kokeiltu on), jos se on allerginen jollekin, jos sillä sattuu mahaan, jos sitä väsyttää, jos se on nirso vaipastaan ja haluaa aina täysin kuivan vaipan... Voin kertoa, että ei jäänyt kiviä kääntämättä kun siinä sitä karjumista kuuntelin päivästä toiseen. Jotenkin vain tuntui, että se ei ole mitään tuollaista. Että tämä meidän Pätkä ei vaan viihdy avuttomana vauvana, vaan tahtoisi olla itsenäisempi.

Kaiken piinan jälkeen onkin niin ihanaa huomata, kuinka päivät ihan yht'äkkiä ovat alkaneet käydä vähän helpommiksi. Ja kuinka ollakaan, tämä tapahtui kun Pätkä oppi ryömimään 7,5kk ikäisenä! Eli vaikka olenkin tuntenut itseni riittämättömäksi äitinä, olin sitten kuitenkin oikeassa vauvani suhteen. Hän oli turhautunut, eikä se riittänyt että pääsi liikkumaan sylissä. Tämä valaa jonkinlaista itsetuntoa siihen, että ehkä minä jotain saatankin osata.

Tokihan hän on vieläkin vaativa, mutta enää en ajattele, että se olisi jotenkin poikkeuksellista. Lähes neljä kuukautta putkeen karjuttuaan ja kiljuttuaan, vauvastani on vihdoin tullut sellainen pieni omiaan touhottava, seurallinen pieni kujeilija, joka virnistelee ja ilveilee, juttelee ja nauraa ja nukkuu jonkinlaisessa rytmissä. Niitä hampaita ei ole vieläkään tullut, eli sitäkään tuo järjetön huutaminen ei ollut. Nyt pystyn sanomaan, että nautin äitiyslomastani. Ja tätä myötä en myöskään ole valmis lopettamaan äitiyslomaa ihan kohta. Jos en jäisi hoitovapaalle, pitäisi minun palata töihin kolmen viikon päästä. En todellakaan tahdo sitä, en nyt kun vihdoin alan oikeasti rakastaa vauvani lisäksi taas äitinä olemistakin.

Minulla on aivan silmitön ikävä Peikkopoikaa. Kipu ja suru iskevät yhäkin sellaisina terävinä, voimakkaina kohtauksina, aina täysin odottamatta ja aina niin suurella voimalla, että henki salpautuu. Joka päivä, jossain välissä, joinain päivinä useamminkin. Ikävä on mukana ja olemuksessani läsnä jatkuvasti, mutta se uskomaton tuska käy sentään enää vain kylässä.

Edessä on toinen joulu ilman Peikkopoikaa. Saankohan kerättyä voimia käydäkseni haudalla tänä jouluna. Varmaankaan en, mutta mitä siitä. Hauta on vain hauta.
On niin julmaa joutua "juhlimaan" näitä perhejuhlia, kun jotain niin olennaista puuttuu. 
En lakkaa ihmettelemästä, kuinka yksin surunsa kanssa nyt on. Alussa kaikki halusivat ottaa osaa ja auttaa. Ja siis hyvä niin, ilman läheistemme apua ei tuosta kamalasta ajasta olisi voinut selvitäkään. Mutta nyt suruaan ei ole enää "sopivaa" näyttää. Kukaan ei kysy siitä, kukaan ei ota Peikkopoikaa oikeastaan edes puheeksi. Harvassa ovat ne, jotka uskaltavat tai haluavat Peikkopoikaa mainita. Asiasta puhutaan harvoin edes mieheni kanssa. Toki Peikkopoika on mukana jonkinlaisena viitteenä, esimerkiksi kun puhutaan lapisen määrästä ja niin edelleen. Se on luontevaa. Mutta harvoin enää edes mainitsen miehelleni, että kuinka kauheaa on kun joutuu joka päivä Pätkän touhuja todistaessaan ajattelemaan, että en koskaan saanut nähdä tätä Peikkopojan kanssa. En osaa yhtään kuvitella, millainen Peikkopoika olisi nyt päälle puolitoistavuotiaana. Samanikäiset lapset lähipiirissämme kasvavat ja kehittyvät, Peikkopoika jäi ikuisesti vauvaksi. Se on niin väärin.
Tavallaan se on luonnollista, asiat menevät eteenpäin, elämä jatkuu. Mutta jokin osa minusta tahtoisi välillä alkaa huutamaan ääneen, että minuun sattuu, minulla on niin kova ikävä ja minusta puuttuu pala, en ole ehjä, enkä koskaan tule olemaankaan. En kuitenkaan huuda. Olen hiljaa ja ikävöin. Mutta eipä tätä ikävää huutaminen miksikään edes muuttaisi. On kova pala, kun joutuu hyväksymään, että koko loppuelämänsä kantaa mukanaan jotain näin uskomattoman raskasta taakkaa. 
Surutyö ei lopu koskaan. Aina vain uudelleen joutuu hyväksymään ja käsittelemään menetyksensä.

Marraskuisin miettein
Peikkomamma
Peikkopoika tuulten mukana, Pätkä 8kk pinnasängyssä