Joinakin päivinä yksinäisyys iskee vasten kasvoja voimakkaammin kuin toisina.

Tänään olen todella, todella yksinäinen.

Kun suree, on tavallaan aina yksin. Kukaan muu maailmassa ei voi tietää miltä sinusta tuntuu. Tietysti tiedän, että on paljonkin äitejä, jotka ovat menettäneet lapsensa. On kenties paljonkin melkein identtisiä tarinoita omani kanssa. Mutta silti. Olen todella yksin. Kukaan muu ei voi tietää, miltä vauvani pää tuoksui. Miltä tuntui ottaa hänet syliin sairaalan sängyltä ja katsoa silmiin ja jutella hänelle. Kukaan ei voi tietää miten ihanalta tuntui painaa pieni, lämmin, pehmeä Peikkopoika olkaa vasten odottelemaan syönnin jälkeistä pientä kurkusta nousevaa kurahdusta. Kukaan muu ei voi tietää, miten tavattoman ihanaa oli saada imettää häntä ne muutamat kerrat.

Toisaalta myös vain minä tiedän miltä tuntui herätä yöllä kauhusta kankeana, varmana siitä että jotain pahaa on tapahtunut. Vain minä tiedän miltä tuntui kurvata Lastenklinikan pihaan joka aamu, kävellä osastolle sisään ja toivoa niin kovasti, että tänä aamuna lääkäreillä olisi jotain hyvää kerrottavaa. Vain minä tiedän millaista oli lähes neljän viikon ajan jättää vastasyntynyt vauvansa taakseen illalla, vieraiden ihmisten hoitoon valvovien koneiden keskelle kun joutui itse lähtemään yöksi kotiin. Vain minä tiedän sen murskaavan epätoivon tunteen kun sain tiedon vauvani menehtymisestä.

Elin tämän kaiken luonnollisesti mieheni kanssa. Ympärilläni oli ja on vieläkin monta oikeaa ystävää, perhe ja suuri joukko hyväätarkoittavia tuttavia. En siis ole yksin. Minulla on aina joku jolle soittaa, joku jolle puhua.

Mutta samaan aikaan… Olen todella, todella yksin ja yksinäinen.

Edes mieheni ei tunnu tietävän mitä päässäni liikkuu. Yritän kyllä puhua, mutta se on vaikeaa. Ei ole sanoja millä tuskaansa kuvata. Mieheni käy asiaa läpi ihan eri tavalla. Hänen elämänsä näyttää kadehdittavan normaalilta omaani verrattuna. 

Esimerkiksi ihmisjoukot. Välttelen todella huolellisesti kaikki sosiaaliset kokoontumiset, kuten juhlat. Ajatus siitä, että ympärilläni olisi kymmenittäin minulle suht etäisiä ihmisiä, jotka kuitenkin tietävät (tai siis kuvittelevat tietävänsä) mitä minulle on tapahtunut… Aivan kauheaa. En osaa edes selittää miksi. Minulla ei vain riitä voimat yleisen hilpeään seurusteluun. Enkä osaa enää juhlia, olla onnellinen.

Sen sijaan mieheni käy bileissä, baarikokoontumisissa, työpaikkansa illanvietoissa. Minua on viimeaikoina alkanut suututtaa ja kalvaa viha mieheni huolettomuutta kohtaan. Se ainoa ihminen maailmassa, jolla pitäisi olla edes vähän käsitystä siitä miltä Peikkopojan menettäminen tuntuu, ei näytä juuri enää jaksavan välittää moisesta pikkuseikasta elämässään! Tiedän olevani epäreilu - miehet ja naiset ylipäänsä käsittelevät asiat niin eritavoin. Olen vihainen ja olen kateellinen. Sinun pitäisi surra enemmän! Sinun pitäisi näyttää surusi useammin! Sinun pitäisi tuntea surua! Miksi et tee sitä? Miksei minun elämäni voisi jo olla noin helppoa, miksi tämän täytyy olla minulle niin vaikeaa ja sinulle niin helppoa?

Sinä käyt normaalisti töissä ja juokset jokainen viikonloppu jossain juhlissa, jätät minut yksin. Yksin suruni kanssa, yksin ajatusteni kanssa. Etkö vain jaksa enää välittää? Etkö jaksa enää surra?

Ymmärrän kyllä jos et jaksa enää surra. Tämä on aivan helvetin rankkaa. Mutta kuinka ihmeellä voit olla surematta? Tai ainakin käyttäytyä niinkuin olisit päässyt poikasi kuolemasta yli? Tiesitkö edes, että lapsensa menetyksestä ei koskaan oikeasti voi päästä yli?

En välttämättä ole oikeassa missään mitä edellä kirjoitin. Mieheni ei osaa puhua minulle. Hän osaa vastata, vastata "oikein" niihin kysymyksiin mitä esitän. Mutta hän ei osaa muotoilla ajatuksiaan ja tunteitaan minulle omin sanoin. Tällaisina epätoivoisen yksinäisinä päivinä ymmärrän hyvin, että lähellekään kaikki pariskunnat eivät selviä yhdessä menetettyään lapsensa. Oma tahtotilani parisuhteen säilymisen puolesta on kuitenkin tavattoman voimakas. En halua menettää enää yhtään rakasta elämästäni, en etenkään jos voin asialle itse jotain tehdä.

 

Helposti voisi kuvitella, että lapsen menetys on molemmille yhtä suuri. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että kyllä se on äidille aina hieman rankempi asia. Menetys voi olla yhtä suuri, mutta sen käsittely on rankempaa äidille. Näin ainakin meidän perheessämme (johon lisäjäseniä odotetaan suurella toivolla).

Peikkomamma

(ja Pikkupeikko rv7)