"Yksi alkio, oikeassa paikassa, syke näkyy."

Nämä sanat tahdoinkin kuulla, en vain etukäteen uskaltanut uskoa siihen. Mutta nyt saan vihdoin luottaa siihen, että sisälläni kasvaa joku, eikä kyseessä ole väärä hälytys tai muuta vastaavaa. Tänään uskallan vihdoin soittaa neuvolaan.

Haluaisin niin kovasti olla onnellinen ja iloinen. Ihan oikeasti haluaisin. Mutta en vaan osaa. Peikkopojan menetyksestä on vielä liian vähän aikaa. Haluan, toivon ja odotan tätä lasta aivan yhtä paljon kuin sen isoveljeäkin. Minun tulee vain pystyä hyväksymään, että samanlaista iloa ja onnea en raskausaikana tule kokemaan. Sisälläni on mennyt jotain niin peruuttamattoman pahasti rikki.

Tämä raskaus tulee kulkemaan vain muutaman päivän edellä Peikkopojan vatsanaikaista kasvua. Laskettu aika on nyt 2 päivää ennen kuin Peikkopojalla olisi ensimmäinen syntymäpäivä. 

 

On niin rankkaa joutua aina kertomaan uudelle ihmiselle mitä tapahtui. Järkytyksen näkee aina vierailta(kin) kasvoilta. Samalla omaan suruun tulee mukaan yksi uusi osanottaja - taakka ei kuitenkaan kevene hiventäkään.

Meidän yhteiskuntamme ei anna eväitä tai työkaluja lapsen kuoleman käsittelyyn. Tukea, vertaistukea ja keskusteluapua kyllä löytyy. Oman surunsa joutuu kuitenkin aina kohtaamaan uudelleen ja uudelleen sitä mukaa kun tapaa ihmisiä, joille asiasta pitää kertoa. Reaktiot vaihtelevat suuresti: jotkut (lähes) itkevät, jotkut alkavat kauhistelemaan asiaa (koska sitähän minä kaipaan: että joku oikein taivastelee ja mässäilee asian kauheudella… kyllä minä tiedän ihan tasan tarkkaan miten hirveää tämä on!), jotkut eivät osaa sanoa yhtään mitään. Ja omassa surussaan on silti aina niin kovin yksin - vaikka ympärillä olisi tuhatmäärin ihmisiä ottamassa osaa.

Oli miten oli, joudun aina siihen asemaan, että tavallaan minun pitää "lohduttaa" tätä toista osapuolta. Jollain tavalla minun täytyy viestittää, että surullisia ollaan, mutta kyllä tämä tästä ja elämä jatkuu. Se on vain niin paljon helpompaa näin. On helpompi esittää ehjempää kuin on.

Ehkä kaipaan kuulla itseni sanovan nuo asiat - ehkä vielä joku päivä niihin uskon itsekin.

 

Pienen pakon edessä jouduimme kertomaan raskaudesta jo heti sen todettuamme mieheni perheelle. Ruokapöydässä oli juoma- ja ruokatarjoiluna suurinpiirtein kaikkea mitä raskaanaollessa tulisi välttää, joten oli pakko "tunnustaa". Kaikki olivat niin onnellisia ja iloisia puolestamme. Ja jotain muuta... helpottuneita? Miksi?

Se suorastaan suututtaa minua! Mikä oikeus heillä on olla onnellisia asiasta josta en itsekään osaa iloita? Ymmärrän, jos tuleva isoisä on onnellinen siitä, että hänestä vihdoin tulee isoisä (ja sama koskee mummia, tätejä, setiä), mutta ei heillä ole oikeus olla iloisia MEIDÄN puolestamme. Minun kokemukseni mukaan onni päättyy synnytyslaitokselle, siellä se viedään pois ja siitä pakotetaan luopumaan. Miksi siitä pitäisi iloita?

 

Uusi raskaus ei minulle ole merkki siitä, että "kyllä se siitä" ja "täältä noustaan" ja "aletaan päästä yli Peikkopojan menetyksestä". Uusi raskaus ei minulle ole merkki siitä, että "elämä jatkuu". Paskaa! 

Uusi raskaus on minulle merkki siitä, että elämä EI jatku, ellen saa olla äiti. Ellen saa lasta, jolle olla äiti, ei elämälläni ole mitään merkitystä. Miksi tällaisesta pitäisi olla onnellinen? Miksi pitäisi iloita siitä, että tarvitsee tällaisen laastarin suuresti haavoittuneeseen sieluunsa? Eikä se haava sieltä koskaan varmaan parannu - ainakin arpi jää ikuisiksi ajoiksi.

Haluan silti täsmentää, että tämä toinen lapsi on toivottu, kaivattu ja rakastettu ihan omana yksilönään - ei korvikkeena tai lääkkeenä. Peikkopojan myötä minusta tuli jokaiselta solultani äiti - haluan olla äiti myös elävälle lapselle.

 

En usko taivaaseen, jumaliin saatikka enkeilehin. Pidän uskontoa kauniina asiana ja viime aikoina olen ollut todella, todella kateellinen niille, joilla on uskonsa. Haluaisin kovasti ajatella, että Peikkopoika on hyvässä ja hellässä hoidossa jossain kauniissa paikassa, ehkä oman mummini käsivarsilla. Tai että hän olisi nyt pieni peikkoenkeli, jolla on hyvä olla. Kadehdin uskovaisia myös Jumalasta. Olisi joku jolta rukoilla voimaa, tai joku jota syyttää ja olla vihainen. 

Mutta en voi. Kun uskoa ei ole, sitä ei vaan ole. 

Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että ihminen on enemmän kuin fyysisten osiensa summa. Että persoonallisuus ja se "olemus", joka meistä kaikista tekee yksilön, on jotain ajatonta - jotain mikä ehkä vapautuu ruumiista kuoleman hetkellä ja liittyy osaksi universumimme mystistä kaikkeutta. Ehkä tässä ajattomassa, paikattomassa, epämääräisessä maailmankaikkeudessa oma henkeni, olemukseni, sieluni - miksi sitä nyt haluaakin kutsua - vielä palaa yhteen Peikkopojan vastaavan kanssa. Silloin lakkaa sattumasta, silloin on kaikki hyvin. Siihen asti minulla on kuitenkin velvollisuuteni Peikkopojan pikkusisarusta (kentien useampaakin) ja muita rakkaitani kohtaan. Siihen saakka joudun tätä tuskaa kestämään.

 

Sadepäivän ajatuksia kirjoittelee

Peikkomamma (rv 7+0)