Eilen se oli, se pitkään pelätty Toinen Tuomiopäivä.

Pätkän sydän on terve!

Kaikki rakenteet ovat niinkuin pitääkin olla, eikä sitä peloissa elänyttä aortan kaaren ahtaumaa ollut tullut. En siis odota toista sydänlasta, vaan kaikin puolin tervettä, täysin keskikäyrällä kasvavaa ihanaa pientä Pätkää. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Toisinaan aortan kaari voi ahtautua vielä syntymän jälkeenkin. En tiedä, että mitkä asiat tähän vaikuttavat: liittyykö se esimerkiksi aina johonkin muuhunkin sydämen rakenteessa olevaan anomaliaan, vai voiko tuollaista tapahtua ihan terveeseenkin sydämeen. Ja sitäkään en tiedä, että tapahtuuko tämä heti kun vauva alkaa hengittää itse ja kun ductus alkaa sulkeutua, vai voiko sitä tapahtua päivien, viikkojen, kuukausien kuluessa. Avoimia kysymyksiä siis vielä on, mutta mitään akuuttia paniikkia ei pitäisi olla. Meidän pitäisi saada tällä kertaa vauva kotiinkin saakka. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Sen verran yhden lapsen menetys noin uskomattoman epätodennäköiselle asialle kuitenkin vaikuttaa, että tuskin voin vieläkään tuudittautua siihen "kyllä nyt kaikki menee hyvin, ihan varmasti" -olotilaan. Se pumpuli, se suojaava kerros ihmisen mielen ja elämän tosiasioiden välillä on iäksi mennyttä. Toiveissani olisikin vielä kaikesta huolimatta päästä käymään Lastenklinikan Sydänasemalla, jossa joku niistä huippupätevistä kardiologeista vielä Pätkän sydämen katsoisi. Ei siksi, etten luottaisi nyt ultranneen lääkärin ammattitaitoon, vaan ihan oman pääkopan vuoksi. Otan vastaan joko sikiöaikaisen ultran, tai sitten syntymän jälkeen ja ennen kotiinlähtöä tehdyn ultran. Mutta en ehkä täysin voi tästä asiasta irti päästää ennenkuin saan vielä sen "second opinionin". Mutta silti: kaiken pitäisi olla hyvin.

Joka tapauksessa: edessä on suuri henkinen muutos. Nyt minun täytyy alkaa opetella suhtautumaan tähän raskauteen niin, että tuloksena on elävä ja terve vauva, jonka saamme kotiin. Kuitenkin kun se perusluottamus elämän hyvään puoleen on kerran viety, ei sitä enää koskaan saa takaisin. Mielessäni kummitteleekin jo sen sata muuta mahdollisuutta menettää Pätkä. Kaikki ovat äärimmäisen epätodennäköisiä, mutta let's face it: eivät mahdottomia. Jotkut voittavat lotossa, joihinkin iskee salama. Epätodennäköisiä asioita tapahtuu.

En ole mielestäni tästä kammottavasti kokemuksesta huolimatta varsinaisesti pessimisti. En ajattele asioista aina ensimmäisenä pahinta ja odota kaiken vaan menevän päin helvettiä. En heittäydy sellaiseen avuttomaan "miksi aina minä, miksi näin käy aina mulle" -ajattelumoodiin. Ymmärrän tuskaisen hyvin, että on paljon asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, mutta vielä paljon enemmän on asioita, joille ihan oikeasti voi itse tehdä jotain. Vaikkakin se paikallaan pysyminen, itsensä sääliminen ja heittäytyminen siihen "nokun tää nyt vaan menee näin" -tilaan olisi todella paljon helpompaa. On vain helppoa olla ja valittaa, paljon vaikeampaa on kohdata totuus ja alkaa tekemään töitä asioiden eteen.

Itse asiassa kun asiaa miettii, joudun hämmästyneenä toteamaan, että olen yhäkin positiivinen realisti ja toiveikas ihminen. Ja olen valmis tekemään töitä sen eteen, että pysyn tällaisena.

Haluan myös tietoisesti tehdä töitä sen eteen, että onnistun muuttamaan ajattelutapaani tästä raskaudesta. Helpompaa olisi vain laittaa laput silmille ja todeta, että minä saan olla juuri niin negatiivinen ja hankala kuin haluan, koska minulta on kuollut lapsi. Tuon kortin voima on niin suuri, että tavallaan sillä voisi oikeuttaa itseltään minkälaista käytöstä tahansa. Ja muiden ei auta kiistää - ei ellei ole käynyt läpi samaa helvettiä.

Mutta eihän se niin voi mennä. Ei tällaista menetystä voi koskaan kääntää voitoksi, koska tästä ei ole mahdollista päästä yli. Verrataan nyt vaikka avioeroon: se on kamala asia, pahimmillaan saattaa raastaa ihmisen aivan rikki. Mutta suhteen ja yhden elämänjakson päättymisestä voi ja pitääkin päästä yli. Ja kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voi tuo kokemus muuttua jollain tapaa voimaannuttavaksi.

En pyri ihan samaan tilaan. En siis usko, että koskaan tulen ajattelemaan, että "vaikka se oli aivan helvettiä, niin tavallaan hyvä että se tapahtui". Ei. Oman lapsen menetys ei koskaan, kymmenien vuosien jälkeenkään varmasti tule olemaan tällainen asia.

Mutta en halua silti antaa itselleni lupaa luovuttaa kaikesta, selittää kaikki epäonnistumiset tai yrityksenpuutteet sillä, että minulta kuoli lapsi. Se olisi helppoa, uskokaa pois! Mutta ei sillä mitään saavuta. Eikä elämän ehkä kuulukaan olla vain helppoa. Joskin joku raja sille vaikeudellekin olisi hyvä olla.

Aikaa se vaatii ja vielä toistaiseksi annan itselleni luvan tuohon toisinaan. On asioita, tilanteita ja ihmisiä joita minun ei vain tarvitse jaksaa ymmärtää ja arvostaa, eikä itseltäni vaatia. Eikä siihen tarvita edes tekosyytä menetetystä Peikkopojasta. Vielä ei vain ole voimia ihan kaikkeen.

Ja sitten kun voimia on, on oma elämänkatsomus vaan muuttunut niin paljon, että aivan varmasti monia asioita en tulevaisuudessakaan edes harkitse arvostavani samalla tavalla kuin ehkä jotkut muut.

Koska voimavarat ovat vielä hyvin rajalliset ja toipuminen vasta niin alussa, keskitynkin siihen mikä on tärkeintä: Pätkä, mieheni ja minä itse. Eilen illalla ultran jälkeen uskalsin viimein ehdottaa miehelleni, että hakisimme sen jo viikon ajan postissa odottaneen äitiyspakkauksen kotiin. Itse en olisi sitä ihan vielä avannut, mutta mieheni oli niin hurjan innoissaan, että hänen piti saada penkoa laatikkoa. Aika suloista. Iso helpotushan nämä uutiset hänellekin on. Sen vain aina unohtaa, koska mieheni on vahva ja sen lisäksi piilottaa omat pelkonsa, jotta minä en joutuisi kantamaan niitäkin. Vaikka tavallaanhan se on turhaa - kun tuntee ihmisen niin hyvin, tietää kyllä mitä pinnan alla kulkee.

Katselin kyllä vaatteet läpi, mutta en vielä kokenut mitään tarvetta tai halua alkaa hipelöimään niitä enempää. Mutta ei nuo pienet vaatteet mitään ahdistustakaan aiheuttaneet. Kertakatsomisen jälkeen laatikko pakattiin kiinni ja nostettiin vaatekaapin ylähyllylle käyttöaikoja odottamaan. 

Pääkopalla menee vielä aikaa alkaa totuttautumaan siihen, että todellakin kaiken pitäisi olla hyvin. Ehkä jossain vaiheessa prosessia tuon konditionaalimuotokin onnistuu jäämään pois. Jos ei, niin en soimaa siitä itseäni.

Mutta on se hurjaa: tähän asti olen vain toivonut, että raskaus ei mene kesken, tai lapsi kuole kohtuun tai sydänvika uusi tai tule jotain muuta kohtalokasta komplikaatiota. Nyt voisin pikkuhiljaa alkaa ihan oikeasti miettimään, että onko minulla imetysliivit olemassa ja missäs vaatteissa se nyytti tuodaan kotiin ja puuttuuko meiltä jotain mitä emme Peikkopoikaa varten ehtineet hankkimaan (no ei puutu, sitteri ehkä jossain vaiheessa tulee tarpeeseen). Voisin pikkuhiljaa alkaa asennoitumaan siihen, että meitä saattaisi parin kuukauden päästä olla kotona kahden aikuisen ja suuren tyhjyyden lisäksi yksi pieni suuri persoona, joka varastaa kaiken ajan, rahan, huomion ja muuttuu kaiken keskipisteeksi. Voi miten valmis tuohon kuvioon olisinkaan! Olisin ollut jo vuosi sitten. Mutta tämä on niitä asioita, joille ei itse vain voi yhtään mitään.

Ehkäpä tosiaan. Sillä kaiken pitäisi olla hyvin. :)

 

Peikkomamma

rv31