Kuluneella viikolla oli neuvolakäynti, vähän sellainen ylimääräinen. Olin varma, että sieltä tulee jotain ongelmallista uutista liittyen negatiiviseen veriryhmääni. Mutta tärkeimpien/vakavimpien vasta-aineiden osalta tilanne oli yhä negatiivinen, eli niitä ei siis verestäni löytynyt. Erittäin hyvä niin. Toki kävin vielä yhden verinäytteen antamassa, koska sitä vasta-ainemuodostusta nyt seurataan läpi koko raskauden.

Samalla neuvolantäti ultrasi Pätkän, ihan vaan koska ei varmaksi osannut sen asentoa sanoa. Neuvolan ultralaite on huono ja vanha, tarkkuusluokaltaan "tuossa on pää", mutta siihen tarkoitukseen se riittää enemmän kuin hyvin.

Noh, kävi ilmi, että tämä Pätkä on varsin vekkuli ihmisenalku. Ensinnäkin jo dopplerilla sydänääniä kuunneltaessa piti taas oikeasti tehdä töitä, että tyyppi ei koko ajan potkisi ja karkaisi dopplerin anturilta. Ilmeisesti ne sydänäänet ovat varsin mielenkiintoiset ja niitä pitää lähteä etsimään. Samalla kuultiin kuinka Pätkä selvästikin säikähti tuota dopplerin kovaäänistä rahinaa ja kohinaa (kun siihen anturiin ensin itse potkaisi) - pulssi nousi hetkessä ihan kuultavasti.

Sama toistui sf-mittaa otettaessa - meno oli sitä luokkaa, että mittanauhassa oli pitelemistä ja tarkistusmittaus piti ottaa kun Pätkä kesken kaiken venytti itsensä suoraksi tms.

 

Sama peli jatkui siinä ultralaitteen alla. Ensinnäkin: tämä pöljä on vatsassani poikittain. Toivottavasti se nyt älyää alkaa kääntymään pää menosuuntaan päin - muuten edessä on sektio, ja sitä en kyllä tahtoisi lainkaan. Perätilasynnytystä en uskalla edes lähteä kokeilemaan ja jos Pätkä nyt kerrassaan jää poikittain (noin 1% vauvoista jää tähän asentoon), ei ole edes mahdollisuutta yrittää synnytystä. Silloin sektio on ylipäänsä ainoa mahdollisuus.

Ultratessa Pätkä kuitenkin vaihtoi paikkaa aivan tyystin. Neuvolantäti nauroi, että eipä ole kaksikymmentävuotisen uransa aikana nähnyt, että ultran anturin alla vauva pyörähtäisi noin tyystin toiseen asentoon. Ja että ei, ei sillä kahta päätäkään voi olla, eli asennon vaihdosta oli kyse. Ilahduttavaa oli, että suunta oli oikea - Pätkä siirsi kuuppansa lähemmäs lantion seutua.

Tosin: nyt se jököttää siinä samassa poikittaisasennossa kuin ennen tuota pyörähdystä. Sen pää (nyt kun tiedän että mikä on pää ja mikä peppu) tuntuu ihan selvästi tuossa vasemmalla puolella vatsaa. Ja potkut jatkuu alas kohdunsuulle.

Noh, näillä viikoilla vauvalla on vielä aikaa kyllä kääntyä, mutta mitään totaalista volttia ei enää mahdu tekemään. Viikolla 32 moni vauva alkaa viimeistään kääntämään itseään oikeaan suuntaa. Moni, eli 95% vauvoista. Noin 4% jää peppu edelle, ja sitten on se viimeinen prosentti, jotka todellakin viettävät aikansa poikittain vatsassa.

Tänään tulee kuluneeksi 8kk Peikkopojan hautajaisista. Jokaisessa kuukaudessa on nykyään kolme merkittävää päivää: 15. päivä tulee kuluneeksi tasakuukausia Peikkopojan syntymästä, 11. päivä kuolemasta ja 22. päivä hautjaisista. Näistä tämä hautajaispäivä on kaikkein yhdentekevin - tässä sarjassa siis. Aina sen huomaan kyllä, mutta luulen, että ajan myötä en ehkä enää noteraa tuota päivää, paitsi toukokuussa. Sen sijaan syntymää ja kuolemaa merkkaavat päivät tulen todennäköisesti huomioimaan vaikka sitten ohimennen alitajuisesti vielä pitkään, ehkä aina.

Tämä viikko on ollut ihmeellisen helppo. Ottaen siis huomioon, että vähintään kerran päivässä nousevat kyyneleet vieläkin silmiin ihan silkasta surusta ja ikävästä. Tämä on varmaankin sitä, kun sanotaan, että aika parantaa haavoja ja aika auttaa. Enpä olisi tasan 8kk sitten voinut uskoa, että joskus hengittäminen ei enää satu ja uskon jo johonkin hyväänkin tässä maailmassa.

Tosin en ole niin naivi, että kuvittelisin elämän nyt vain helpottuvan tästä eteenpäin. Joskus alkusyksystä pohdin sitä blogissanikin, että suru tulee aaltoina. Tiedän, että vaikka nyt tuntuu helpommalta, tuntuu pian taas todella pahalta ja suru ottaa taas tosissaan kuristusotteen. Edessä on myös paljon tapahtumia, jotka omalta osaltaan keikuttavat tasapainoa. On tuleva sydämen kontrolliultra, äiitysloman alkaminen ja "normaalin" elämänrytmin muuttuminen tyystin. On enemmän aikaa olla kotona omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Koko loppuraskaus on parhaimmillaankin fyysisesti hyvin kuluttavaa aikaa. Ja tässä tapauksessa etenkin henkisesti. Pitäisi osata valmistautua tulevaan vauvaan, mutta kun ei vain osaa luottaa siihen, että mitään vauvaa tälläkään kertaa kotiin saadaan. Pitäisi alkaa valmistautumaan tulevaan synnytykseen tietäen, että vatsassa vauva on oikeasti paremmassa turvassa kuin täällä maailmassa. Ainakin mitä sydänvikoihin tulee.

Paljolti nämä asiat ja niihin varautuminen ja suhtautuminen tapahtuu koko ajan alitajuisesti raskauden psykologisen puolen myötä. Eli tavallaan sitä varten ei tarvitse aktiivisesti niin kovin paljoa töitä tehdä. Mutta on se rankkaa ja kuluttavaa silti.

Eli hyvästä viikosta kannattaa ottaa kaikki irti ja yrittää voimaantua tästä tunteesta. Sitä tarvitaan taas pian.

 

 

Peikkomamma

rv30 kynnyksellä