Kahden tunnin välein heräämistä yöllä. Hereillä menee yleensä vajaa tunti.

Vaipanvaihtoja, kakkakatastrofeja, pyykinpesua, satunnaisia vatsankipristelyjä (ehkä, en osaa vielä ihan täysin kaikkia lapsestani lähteviä ääniä tulkita), läheisiä kahdenkeskisiä imetyshetkiä, pieniä onnistumisentunteita kun neuvolassa kerrotaan Pätkän saaneen painoa oikein mallikkaasti, eli maito riittää mainiosti. Kylpyhetkiä, joista nauttii sekä vauva että vanhemmat, välillä täydellistä neuvottomuutta ja avuttomuutta lapsen kanssa, jatkuva jano ja nälkä, päivän suunnittelua pitäen silmällä Pätkän rytmiä. Ja vaunulenkkejä, jäähtymään ehtineitä teekupposia ja ruoka-annoksia. Muun muassa tätä kaikkea on elämäni tällä hetkellä.

En väitä, etten voisi olla onnellisempi - olisin ihan taatusti onnellisempi jos Peikkopoika olisi myös luonani. Mutta sanon, että tilanteen ollessa mikä on, olen niin onnellinen kuin suinkin voi.

Tämä on kaikkea sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan. Paitsi paljon parempaa ja kuitenkin myös ihan erilaista. Haaveillessani vaunulenkeistä ei haaveisiin kuulunut hikeä valuva otsa, hengästyminen ja hämmästely siitä kuinka huonoksi voi kunto romahtaa näennäisen hyväkuntoisella ihmisellä. Etukäteen en myöskään osannut arvata, että perhe (siis läheisemme) käy hermoille näinkin paljon. Ajattelin, että osaisin jättää omaan arvoonsa kaikki hyvää tarkoittavat neuvot, ohjeet ja käskyt, joiden merkitys minun korvissani kuitenkin muuttuu siihen suuntaan ettei minuun äitinä luoteta lainkaan. Tiedän, ettei se ole totta, mutta parin ihmiset erityisen komentavasävyiset ohjeet kyllä ihan oikeasti vaikuttavat siltä, että minun luullaan vahingossa tekevän pahaa lapselleni.

Mutta. Lapsen kehittyessä kehityn varmasti minäkin. Jossain vaiheessa en vain jaksa enää pohtia jokaisen neuvon syytä ja tarkoitusta, enkä sitä että kuinka läheisemme näkevät minut äidin roolissa. Tietysti tässä alussa haluaa vakuutella sekä muille että itselleen, että osaa tämän homman. Tietenkään en tarkoita, että osaisin kaiken valmiiksi ja tietäisin kaiken, mutta minulla on suhteellisen luja luottamus siihen, että tulipa eteen mitä tahansa, siitä kyllä selvitään. Mutta kuten hyvä ystäväni - kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja ja kätilö - sen sanoi: ketään tai mitään ei ole niin helppo syyllistää kuin äitiä, etenkin uutta ja tuoretta sellaista. Totuushan on se, että teki mitä vaan, on se aina jonkun mielestä väärin ja haitallista lapselle.

En oikein vieläkään tiedä, että miten vastaisin, jos joku tuntematon kysyy, että onko tuo vaunuissa pötköttävä Pätkä esikoisemme. Helpoimmalla pääsisi kun vain sanoisi, että on. Mutta kun se tuntuu niin tyhmältä ja jotenkin väärältä valehdella, kieltää edes näennäisesti Peikkopojan olemassaolo. Tiedän, että kohtalotovereissani on paljon naisia, jotka kertovat ihan luontevasti koko lapsilukunsa ja lisäävät perään enkelilapsensa kuolemasta kuluneen ajan. Tällä logiikalla minäkin voisin vastata, että "tämä on meidän toinen lapsi, meidän esikoinen kuoli vajaa vuosi sitten". 

Aikaisemmin - vielä puolisen vuotta sitten - en voinut kuvitellakaan kertovani kuolleesta lapsestani vieraalle ihmiselle. Siihen liittyi niin suuresti se seikka, ettei jaksanut aina nähdä järkytystä toisen kasvoilla ja joutua siihen tilanteeseen, että minä päädyn "lohduttamaan" tätä vierasta ihmistä kertomalla jotain typerää kuten "elämä jatkuu" tai "tässähän tämä päivä kerrallaan menee".

Alan kuitenkin päästä tästä pikkuhiljaa yli, ehkä. Enää en pidä sitä täysin mahdottomana ajatuksena, että ottaisinkin puheeksi Peikkopojan ja menetyksemme. Ehkä olen siirtymässä surussani jälleen johonkin uuteen tasoon. Enää en mene uuteen tilanteeseen menetys edellä, en siis hyvänä päivänä ainakaan. Nyttemmin menen tilanteeseen "minä" edellä - ja minuun kuuluu myös lapsi, jonka olen menettänyt. Olen jo/taas muutakin kuin pelkästään kuolleen lapsen äiti. Olen myös elävän lapsen äiti. Ja paljon muuta: vaimo, sisar, ystävä, tytär, miniä, työkaveri ja ihan vain minä itse noin muutamia rooleja mainitakseni.

Tällä hetkellä jännitystä tuovia odotuksenaiheita ovat mm. mahdollisen koliikin puhkeaminen (joka tapahtuu usein kolmen viikon iässä) ja positiivisempana asiana se ensimmäinen hymy. Myös pään nostelua seuraillaan jo tarkasti.

Pätkä täytää ylihuomenna kolme viikkoa, eikä vaikuta enää lainkaan ihan pikkuruiselta vauvalta. :) Vaikka kyllähän hän sitä on, vielä jonkin aikaa. Ihanaa, minulla ei ole mikään kiire tämän asian suhteen.

 

 

Peikkomamma