Olen tässä kuluneen seitsämän kuukauden aikana miettinyt erilaisia sanontoja. Lähinnä siis sellaisia, joita käytetään tästä meidän tilanteesta, tai vastaavasta todella järkyttävästi elämää, maailmankuvaa ja ihmistä muuttavasta tapahtumasta.

"Vedetään matto jalkojen alta" on yksi aika suosittu. Mutta ei alkuunkaan kuvaava. Voisi kuvitella maton jalkojen alta vetämisen tulevan kyllä yllätyksenä, ja katoltaanhan siinä itsensä löytää. Mutta se viittaa tahalliseen, suunniteltuun tekoon ja jonkinlaiseen pilaan. Tuskin kukaan ketään oikeasti haluaa satuttaa tällä tavalla - jos haluaa satuttaa, valitaan varmasti joku vähän kodintekstiileitä brutaalimpi keino.

"Maailmalta putoaa pohja pois" on myös melko yleinen. Mutta ei sekään ole alkuunkaan kuvaava. Uskomatonta - ja etenkin aluksi myös äärimmäisen ahdistavaa - tämän kaiken keskellä on huomata, että maailma on ihan paikallaan. Kaikki jatkuu aivan samanlaisena kuin ennenkin, vaikka minä lapseni hautasinkin. Ihmiset elävät arkeaan ja juhlaansa, ilojaan ja surujaan. Bisnekset pyörivät tai kaatuvat, sodat jatkuvat (mutta harvemmin tuntuvat loppuvan), aurinko nousee ja laskee minuutintarkasti aivan ennustettuna ajankohtanaan. Ikään kuin mikään ei maailmassa todellakaan olisi muuttunut. 

Ainoa mikä muuttuu, on oma näkökulma asioihin. Toki lapsen menetys koskettaa paljon suurempaakin joukkoa, kuin vain lapsen vanhempia. Ympärillä on (onneksi) perhettä, jonka tuorein perheenjäsen on otettu pois - se jättää jälkensä myös heihin. On myös suuri joukko ystäviä, kavereita ja tuttavia, jotka tahtoisivat osoittaa tavalla tai toisella tukensa asiassa, viestittää välittävänsä. Eli ei, maailmalta ei putoa pohja pois. Maailma on ja pysyy näennäisen muuttumattomana.

Se, että tällaisten paljon käytettyjen fraasien huomaa olevan todella huonosti tilanteeseen sopivia tukeekin vain sitä käsitystä, että ei todellakaan ole olemassa sanoja, jotka kuvaisivat sitä surua ja tuskaa, mitä lapsen menettäminen aiheuttaa. Ei ole sanoja jotka lohduttaisivat tai auttaisivat. Ei sanoja, jotka loisivat uskoa tulevaan tai helpottaisivat menetystä. 

Ainoa ehkä paikkansa pitävä asia, mitä minulle tähän mennessä lapsen menetyksestä sanottu on "ainoa mikä auttaa, on aika". Tiedän ja tunnen, että nyt, hieman yli 7kk Peikkopojan kuoleman jälkeen on vähän helpompi hengittää. En voi väittää, että ei tuntuisi enää niin pahalta. Suru on aivan yhtä syvä nyt, kuin alussakin. Ikävä on todennäköisesti vain kasvanut, jos se edes on enää mahdollista. Menetyksen ja epäreiluuden tunteet ovat aivan yhtä pinnassa ja samalla voimalla kuin silloin keväälläkin.

Mutta jotenkin vaan… Ehkä sitä on kovempi. Kun on vaan pakko jaksaa olla ja elää ja hengittää. Joko se on aika, tai sitten se on joku käsittämätön vikasietotila ja itsekorjausmoodi, mikä psyykkeessä menee päälle tällaisessa tilanteessa. Ehkä molemmat yhdessä.

Retorista pohdiskelua näin aamutuimaan. Nyt huonosti nukkumiseni otti toisen mallin: nukahdin kyllä ihan hyvin, mutta heräsin aamuyöllä eikä uni vaan enää tullut.

Osittain tämän työviikkojen aikaisen jatkuvan väsymyksen ja osittain työmotivaation puuttumisen vuoksi teinkin päätöksen äitiysloman aloittamisen aikaistamisesta. Nyt olisi tarkoitus jäädä töistä pois pari viikkoa ennen sitä Kelan määrittelemää "viimeistään 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa". Eli äitiysloma alkaisi helmikuun puolella, vuodenvaihteen jälkeen on käytännössä 6,5 viikkoa töitä. 

Tokihan olisin voinut alkaa kikkailemaan sairauslomien ja muiden kanssa - minun tilanteessani suuremmilla raskausviikoilla ei todennäköisesti olisi mitään ongelmaa saada sairauslomaa. Ja näinhän se ei olisi pois sieltä äitiysloman toisesta päästä. Mutta en vain viitsi. Ensinnäkin: olen motivaatiovajeesta huolimatta niin tunnollinen, että todennäköisesti pysyn töissä vaikka olisi järkevämpääkin jo jäädä kotiin. Oli syy sitten psyykkinen tai fyysinen. Ja toisekseen: jos jotain olen oppinut, niin sen, etten todella voi tietää mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Aina voi tietysti suunnitella, aina voi laskelmoida ja unelmoida. Mutta julma totuus on se, ettei minulla lopulta ole mitään sanottavaa siihen mitä tapahtuu.

Tällä hetkellä tuntuu niin todella kaukaiselta miettiä edes äitiyslomaa konseptina ja sen alkua (ja siihen ei ole kuin 2 kk). Ehkäpä nyt en edes yritä miettiä äitiyslomani loppua.

 

Nyt kun raskaus on kestänyt jo yli tuon 22 viikkoa, olen oikeutettu äitiyslomaan tapahtui mitä tapahtui. Mutta se, että missä merkeissä tuo loma alkaa ja päättyy… siihen en minä voi vaikuttaa oikeastaan millään, mitä teen. Ja pari viikkoa tässä tilanteessa on paljon: on paljon helpompaa palata töihin lomien jälkeen ja ajatella, että jäljellä on enää vajaa 7 viikkoa, kuin että jäljellä olisi vajaa 9 viikkoa.


Voi että miten väsyttää. Mutta vaikka minulla olisi nyt mahdollisuus sulkeutua pimeään ja hiljaiseen makuuhuoneeseen ja kömpiä sänkyyn peiton alle, ei uni tulisi. Tiedän sen. Kun pää ei vaan pysähdy ja ajatukset eivät rauhoitu - ollaan tässä tilanteessa ennenkin oltu. Mutta ei tämän väsymyksen kestäminen silti helpommaksi käy, ei vaikka sitä harjoittelee. Tehokas työpäivä edessä jälleen, I bet.
 
 
 
Peikkomamma
rv25 puolivälissä