Se on sittenkin Pätkä.

 

Olen aina suhtautunut jokseenkin varauksella ja penseästi näihin "työnimiin", joilla tulevaa perheenjäsentä raskausaikana usein kutsutaan. Ehkä olen tosikko tai muuten vain jäykkis, mutta tällaiset UrpoRauhat ja Minisintit ei oikein vain sytytä. Ovat niin keksimällä keksittyjä. Olen itse käyttänyt tuota Pikkupeikkoa ainoastaan blogaustarkoituksiin ja ainoastaan, koska en ole vielä voinut jotenkin uskoa että ihmisentaimesta tulisi vielä oikea vauva. Se ei vain ole tuntut (eikä tunnu oikein vieläkään) kovin realistiselta, joten jollain tuollaisella keksityllä nimellä tämä ajatus on ollut helpompi kiertää. Ja koska en vielä osaa sanoa onko kyseessä Peikkopojan pikkusisko vai -veli, niin Pikkupeikko on tuntunut hyvältä kompromissilta. 

 

Kävimme hiljattain niskapoimu-ultrassa. Siinä pöydällä maatessani - vatsalla kylmää geeliä ja ultralaitteen anturi - tuijottelin ruudulla venyttelevää ja sätkivää vauvanalkua, jota vatsani sisuksista ruudulle heijastettiin. Jostain putkahti mieleeni nimi Pätkä. Yritin sen jälkeen ihan tosissani karistaa tuota nimeä pois käytöstä, mutta ei se vain onnistunut. Joten Pikkupeikko olkoon tästä lähtien Pätkä. Sinällään tuo nimi pitää sisällään melkoisen määrän ironiaa - me kun olemme mieheni kanssa molemmat todella pitkiä ihmisiä jopa pitkiksi pohjoismaalaisiksi. Lähes kaikki alle 170cm pitkät ihmiset ovat meille "pätkiä". Ties vaikka työnimi säilyisi käytössä vielä sitten kun (Jos. Kun. Jos. Eipäs kun KUN) saamme Pätkän elävänä kotiin.

Np-ultrassa ei mikään viitannut mihinkään poikkeavaan. Kun ihmiset kysyivät ultran jälkeen, että "onko kaikki hyvin" ja "onko kaikki kunnossa", oli minun oikeasti vaikea vastata tuohon. Enhän minä tiedä! Mikään ei viitannut mihinkään poikkeavaan, mutta eipä viitannut aikanaan Peikkopojan kanssakaan. Kaiken piti olla hyvin, kaiken piti mennä aivan toisin. Voi ainoastaan todeta, että "mikään ei viitannut mihinkään poikkeavaan". Kuulostaapa positiiviselta. Mutta näin se nyt menee.

Ultra ja Pätkän näkeminen touhuissan vatsassa ei ihme kyllä tuonut ajatusta elävästä lapsesta oikeastaan kovinkaan paljon todellisemmaksi. Yhäkään en vaan voi uskoa että tästä vielä jotain tulisi. En tiedä muuttaako asiaa sitten toivottavasti muutaman viikon kuluttua tuntuvat liikkeet. Tai se jo nyt kovasti jännittämäni rakenneultra. Sinne asti tunnen varmaan vähän samalla tavalla kuin ennen tätä np-ultraakin. Toisaalta olen enemmän kuin halukas näkemään, että kaikki on hyvin. Mutta toisaalta... niin kauan kun ultraa ei ole tehty, voin tuudittautua uskomaan että kaikki on kunnossa. Ainahan on se mahdollisuus, että ultrasta tuleekin huonoja uutisia. Tavallaan sitä ihan mielellään haluaisi vaan olla ja jättää liian tarkat syynäykset sikseen. Pään paikka on pensaassa - aina joskus.


Pahoinvointi jaksaa mainiosti aaltoina, päivästä riippuen ja iltapainotteisena. Muuten olo on ihan normaali (ajoittaista, pirullisen itsepintaista päänsärkyä lukuun ottamatta).


Peikkomamma

Rakasta pientä Peikkopoikaansa ikävöiden ja pientä Pätkää kasvatellen 12+1


Ps. Kerrottakoon vielä, että Peikkopojalla on ihan oikea nimikin - maailman kaunein nimi onkin! Ja Peikkopoikahan syntyi vasta Peikkopojan itsensä synnyttyä kuvaaman pojan pientä, peikkomaista olemusta, eli kyseessä ei ollut silloinkaan työnimi. Haluan tietoisesti pitää tämän blogin anonyymina kaikkien osapuolien kannalta.