Mikään ei ole muuttunut.

Kaikki on muuttnut.

Palasin siis kuluneella viikolla töihin. Kuinka omituinen kokemus.

Samat ihmiset, samat jutut, ihmisillä samat vaatteet ja jutuilla samat käänteet. Kuljin jo niin tutuksi käynyttä käytävää pitkin - samat julisteet, netistä kerätyt meemit, vitsit, sarjakuvastripit seinillä ja ovissa.

Ja silti ihan kaikki on toisin. Minä olen toisin. Sitä on vaikea selittää.

Olen myös alkanut miettimään enemmän ja enemmän työpaikan vaihtoa. Vaikka nykyinen työni on mielenkiintoista, vaihtelevaa, sopivasti vastuullista ja erittäin joustavaa, on pelkän puhtaan bisneksen teko nykyään jokseenkin tyhjän oloista. Minulla oli vastaavia ajatuksia jo ennen Peikkopoikani menetystä, mutta nyt nämä ajatukset ovat vahvistuneet ja saaneet selvemmän muodon.

Osaamiseni ja kokemukseni luulisi auttavan minua työmarkkinoilla. Kun vielä keksisi, että mikäköhän työ sitten toisi työelämääni sitä kaipaamani sisältöä ja merkitystä.

Toisaalta: juuri nyt en ole kiinnostunut edes etsimään uusia uria. Kaikkeen ei voimat riitä. Muistan vielä elävästi viime kierrokselta, kuinka rautainen itsetunto on työtä hakiessa oltava. On oltava valmis myymään itseään ja tyrkyttämään osaamistaan vieraille ihmisille, vakuutettava että juuri minä olen parempi kuin muut. Nyt ei todellakaan ole tällaisen aika.

Mutta ehkä sitten joskus, jos Pikkupeikon kanssa kaikki menee hyvin. Ehkä sellainen positiivinen kokemus eheyttää minut. Tietenkään toinen lapsi ei ole vastaus kaikkeen - kuten on tullut todettua, Peikkopoikaa ei mikään tai kukaan koskaan korvaa.

Mutta jospa tämä suru muuttuisi TOIVOTTAVASTI tulevien ilonaiheiden ja ajan kulumisen myötä jonkinlaiseksi vahvuudeksi.

Jokunen blogaus takaperin surkuttelin kuinka yksin tunsin jääneeni suruni kanssa, mieheni jatkaessa elämäänsä näennäisen muuttumattomana. Olemme saaneet puhuttua, olen saanut purkaneeksi mietteitäni asiasta hänen kanssaan. Tuntuu, että olemme jälleen samalla sivulla.

Se ei silti muuta sitä seikkaa, että mies ja nainen käsittelevät tällaista asiaa vain niin kovin, kovin eri tavoin. Tärkeintä on säilyttää se kommunikaatioyhtyes, ettei tuollaisia ikäviä ja ahdistavia - ja omalla tavallaan turhia - pelko- ja ahdistustiloja pääse syntymään.

Unimaailmani kokee melkoisen pyöräytyksen raskauden myötä. Huomasin tämän erittäin selvästi Peikkopoikaa odottaessani ja nyt taas. Näen tavallisestikin paljon unia, mutta raskaana ollessani unien määrässä ja niiden kummallisuudessa ei tunnu olevan mitään rajaa. On hyvin outoa herätä aamulla sellaiseen oloon, että on uupunut vilkkaasta yöstä. Vaikka olisi nukkunut kahdeksan tuntia keskeytyksettä, on olo silti sellainen kuin ei olisi levännyt lainkaan.

Joka kerran kun ajattelen pahoinvoinnin jo vähän helpottaneen, huomaan olevani väärässä. Väsymys istuu myös tiukasti. Olikohan se rv12 Peikkopojan kanssa, kun väsymys ihan yht'äkkiä katosi ja energiat palasivat. Pahoinvointia sen sijaan riitti todella voimakkaana aina puoleenväliin saakka. Saas nähdä miten tällä kertaa.

Vähän yli viikon päässä oleva np-ultra pyörii jo päivittäin mielessä - jännittäähän se, ei voi mitään. Jatkon suhteen on myös tullut selvyys: vähän ennen raskauden puoliväliä menemme Helsingin Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön tutkittavaksi. Vaikka sydänviat periytyvät vain todella harvoin, on tällaiseen perinnöllisyyteen kuitenkin hieman kohonnut riski. Tätä ultrakeikkaa en uskalla vielä ajatellakaan. Todennäköisesti tapaamme tuolla jonkun niistä kardiologeista joka Peikkopoikaakin hoiti.

Huomaan olevani vielä aivan liian haavoilla, jotta voisin tietoisesti käsitellä sellaisia konkreettisia asioita, jotka liittyivät Peikkopojan sairaalassaoloaikaan. Eli koko hänen alle neljän viikon pituiseen elämäänsä. Tällä viikolla tuli Elämä lapselle -konsertti. En voinut katsoa - niin paljon tuttuja tarinoita, tuttuja tilanteita, paikkoja, kohtaloita… Moni niistä päättyy hyvin, mutta liian moni päättyy kaikesta yrityksestä huolimatta niin huonosti.  Itseasiassa vertaistukiryhmän kautta noiden tarinoiden joukossa oli myös ihan oikeasti tuttujen perheiden tarinoita.

En ole vielä valmis kohtaamaan tuota todellisuutta uudelleen. Pelkäsin myös tosissani, että joudumme tuohon sikiön sydänultraan Helsingin Lastenklinikan Sydänasemalle. Siellä olimme Peikkopojankin kanssa tutkittavana. Hän ei todellakaan pitänyt siitä! Vaikka ultraus ei millään muotoa satu, ei Peikkopojan protestilla tuntunut olevan mitään rajaa. Katkeransuloinen muisto… Että voi niin pienestä ihmisestä lähteä niin valtavan kova ääni!

Voi että miten voi jotain rakastaa näin paljon. Ja voi että, miten rajaton ikävä voi sen menetyksestä syntyä.

En vieläkään ole päässyt eroon siitä tunteesta, että olen jotenkin fyysisesti vajaa - minussa on joku ontto kohta sisällä, sydämen kohdalla, joka ihan konkreettisesti tuntuu. 

Tältä kai tuntuu kun sydän menee rikki.

 

 

Peikkomamma

(Rv 10+2)