Kuolema on läsnä elämässä. Tämä on tietysti klisee ja jotenkin sanomatta selvää, mutta totuus on, ettei kuolemaa yleensä, normaalioloissa, tule niin ajateltua. Ei ennenkun se sattuu todella lähelle. Vasta kun joutuu luopumaan jostain läheisestään alkaa näitä "elämän ja kuoleman kysymyksiä" pyöritellä.

Joskus aikaisemmin muistaakseni pohdiskelin täällä menetyksen pelkoa ja sitä, kuinka se on herännyt jokapäiväiseksi (ja -öiseksi), kiinteäksi osaksi nykyistä elämääni. Jotenkin sen vaan on vihdoin oikeasti tajunnut, että mitä tahansa voi sattua, kenelle tahansa. Nyt menetyksen pelko on suurinta miestäni kohtaan. Tietysti myös Pätkän menetystä pelkään ja sitähän minä suureksi osaksi näissä vuodatuksissani käsittelenkin. Mutta jotenkin Pätkä ei vielä ole niin todellinen. Ja minähän jo tiedän mitä lapsen menettäminen ihmiselle tekee (en tosin sitä, mitä kahden lapsen menettäminen tekisi). Olen vain jotenkin puoliksi alistunut siihen ajatukseen, että en saa elävää lasta, mutta että jos en edes yritä, tulen hulluksi.
Huomasin tässä vähän aikaa sitten, että olen myös jotenkin salakavalasti "valmistautumassa" omaan kuolemaani. En ole itsetuhoinen ja kaikesta tapahtuneesta huolimatta minulla on vahva elämisen halu. Mutta tämä elämän arvaamattomuus on saanut minut alitajuisesti pohtimaan myös sitä jos itse kuolen. 

Olen jo vuosia ollut varma, että kuolemaani johtaa syöpä. Olikohan se tilastojen mukaan niin, että joka kolmas ihminen saa elämänsä aikana jonkun syövän muodon. Tietenkään kaikki eivät ole fataaleja, iso osa pystytään parantamaankin. Mutta suvussakin on niin monta syöpätapausta, tuntuisi jotenkin naivilta ajatella ettei se osuisi minunkin kohdalleni. Ja tämä tuurini nyt näköjään on mitä on muutenkin...

En ihan oikeasti, tietoisesti, ole tehnyt mitään suunnitelmia jos kuolisin. Mutta huomaan sellaisia outoja pieniä asioita itsestäni. Kerron miehelleni asioita, joita hän ei tiedä, mutta jotka hänen tulisi tietää. Niinkuin vaikka että miten ja kuinka usein kylppärin lattiakaivon kansi olisi hyvä avata ja se viemäri siivota. Ja mitä asioita pitää ottaa huomioon kun tekee ruokaa x. Ja minkä vuoksi tällaiset ja tällaiset vaatteet pitää käsitellä juuri näin. Kaikessa huomaan taustalla olevan ajatuksen "sitten kun minä en enää ole tekemässä näitä juttuja". En minä sitä koskaan ääneen sano, hyvä jos pääni sisällä suostun tuon äänen kuulemaan. Mutta siellä se aina on.
Olen myös kertonut kuinka haluaisin tulla haudatuksi ja että jos elimistäni voi ensimmäistäkään käyttää hyväksi jonkun toisen hengen pelastamiseksi, niin kaikki pitää laittaa kiertoon. Suosin kierrätystä muutenkin ja inhoan kertakäyttökulttuuria ja sitä, että kuranttia tavaraa heitetään roskiin, kun joku toinen voisi siitä hyötyä.
Pohdimme heti Peikkopojan kuoltua, että meiltä ei edes kysytty lupaa tämän elimien luovuttamiseen eteenpäin. Ehkä ne eivät kaikkien lääkkeiden ja leikkauksen aiheuttan rasituksen jäljiltä olleet enää kelpoja tähän. Mutta niin karua kun sitä onkin ajatella, olisimme todennäköisesti suostuneet. Jos Peikkopojan munuainen olisi varmistanut jonkun toisen vastasyntyneen elämän terveenä, olisimme toki tähän suostuneet. En tiedä - ehkä tällaista ei vain ole tapana kysyä juuri vauvansa menettäneiltä vanhemmilta.

Alitajuisesti valmistan siis miestäni elämään ilman minua. Nämäkin asiat pitää tietää ja osata. Toivon vaan, ettei tämä aika tulisi ihan vielä. Loputkin hajalla olevasta sydämestäni hajottaisi tieto, että hän joutuisi jäämään yksin pienen lapsen kanssa, menetettyään esikoisensa ja pian perään puolisonsa. Olettaen siis että sen toisen lapsen joskus saamme, elävänä. Mieheni on uskomattoman vahva ja positiivinen ihminen, mutta rajansa on hänelläkin.
Ja tätä ei kannata nyt sekoittaa itsesääliin tai mihinkään vastaavaan. Minä en oikeasti ole edes huolissani siitä, että joutuisin jättämään kaiken tämän taakseni, jos kuolisin. Kuoleman mahdollisuus ei omalla kohdallani aiheuta tällä hetkellä ajatuksena oikein mitään tunnereaktiota mihinkään suuntaan. Ainoa asia on tuo huoli mieheni ja mahdollisesti lapseni olemassaolon jatkuvuudesta ja heidän jaksamisesta. Itselleni se olisi suurelta osalta myös helpotus, että kaikki tämä vain lakkaisi olemasta.

Syy siihen, että näitä menetysajatuksia olen taas tahtomattani pyöritellyt päässäni, on siinä, että mieheni on poissa viikonlopun. Aina huolestuttaa, kun hän on poissa. Eniten pelkään pitkähköä automatkaa ja etenkin paluumatkaa, sinne kun on luvattu lumisadetta ja muutenkin kehnoa keliä. Toisaalta olen kyllä lähes yhtä huolissani siitä, että hän liukastuu matkalla töihin ja lyö päänsä. Tai jää auton alle. Tai ihan mitä tahansa yhtä pientä ja typerää, arvaamatonta. Huolissaanolo ja pelko nyt vain ovat osa elämääni. Ne eivät varsinaisesti hallitse minua ja vaikka usein valvonkin öitä, on unettomuudessa mukana hormoneja, surua ja ikävääkin - ei siis pelkkää pelkoa ja huolta tulevasta. 
 
Tämä on täysin uusi puoli minussa. Ennen Peikkopojan kuolemaa, entisessä elämässäni, en vain kertakaikkiaan suostunut murehtimaan turhista. Ja se oli helppoa - olin onnellinen ja paskoinakin päivinä tyytyväinen itseeni ja elämääni. En jaksanut valittaa turhasta ja penätä jotain pikkumaisia juttua. Elä ja anna toisten elää, siinä oli hyvä motto. Minun ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, minun ei edes tarvitse ymmärtää kaikkea, mutta kunnioittaa täytyy. Niin kauan, kuin muiden teot eivät satuta tai vahingoita ketään, tulee minun yrittää parhaani mukaan kunnioittaa kaikkea tätä, vaikka en aina olisi samaa mieltä tai ymmärtäisi alkuunkaan. Turhaa niistä on vetää hernettä nenään ja murehtia.
Nyt… Noh, en kyllä valita pikkuasioista, niillä kun ei ole mitään väliä. Muut tehkööt asiat kuinka haluavat, mitä se minua liikuttaa. En jaksa sen ihmeemmin kunnioittaa, kun en jaksa välittääkään.
Mutta tuo murehtiminen ja huolehtiminen ovat kyllä tulleet isoksi osaksi nykyistä olemustani. Ja samaan aikaan se sellainen alistuminen siihen, että minkäs minä millekään mahdan, tapahtuu mikä tapahtuu.

Jotkut väittävät, että ihmiset eivät koskaan muutu - eivät vaikka yrittäisivät. 
Minä väitän, että nämä jotkut eivät vain ole nähneet elämää. Siihen muutokseen tarvitaan vaan tarpeeksi ravisteleva kokemus, joko hyvässä tai pahassa. Ihminen voi muuttua, halusi sitä tai ei.
 
 
Peikkomamma
rv24