Viime vuonna olin isänpäivänä raskaana jo lähes samoilla viikoilla kuin nyt, pari viikkoa vähemmän tuolloin.

Annoin miehelleni silloin "esi-isänpäivälahjan", eli Hotakaisen uusimman kirjan ja sukat. Vitsi piili siinä, että sen tyypillisempää isänpäivälahjaa ei voi saada, kuin kirja ja sukat. Tämän lisäksi paistoin aamiaiseksi sämpylöitä. Kakkua en tehnyt. Sanoin, että teemme ensi vuonna sen vauvan kanssa yhdessä, ja sitten juhlitaan isänpäivää ihan oikeasti. Ensi vuonna panostaisimme lahjaan vähän enemmän ajatusta, että tämä oli vaan tällainen maistiainen.

Enpä olisi osannut odottaa, että tämä seuraava isänpäivä menisi tällaisissa merkeissä. Kävimme miehen isän luona isänpäiväaterialla. Paikalla oli myös muita perheenjäseniä. Mm. miehen velipuoli vaimoineen, jotka odottivat vauvaa samaan aikaan meidän kanssa. Heidän vauvansa on nyt 8kk vanha, touhukas miehen alku. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa alkoi jäin täysin lamaannuttavasti jumiin kysymykseen 'miksi'. Miksi tässä kävi näin? Miksi meille? Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Miksi nuo kaikki muut saavat pitää lapsensa, miksi minä en?
Samalla päälle tuli taas se epäonnistumisen ja syyllisyyden kombinaatio. Tiedän, ettei sillä ole mitään järkiperusteita. Mutta olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että tieto ei muuta sitä miten asian kokee ja tuntee. Järjellä ja tunteilla ei todellakaan ole mitään tekemistä keskenään. Olen huono ihminen ja äiti, kun en pystynyt pitämään lastani hengissä. Minun syyni on, että Peikkopojalla oli sydänvika. Olen epäonnistunut miniä, koska en kyennyt takaamaan mieheni isälle isänpäivää ensimmäistä kertaa isoisänä. Epäonnistunut vaimo, koska mieheni isyys jäi aivan kesken. Minun syyni.

Ainahan näitä miettii, lähes koko ajan. Etenkin sitä, että miksi tässä piti käydä näin. Mutta eilen se täytti pään ja hallitsi ajatuksia. Kun pääsimme kotiin, romahdin ihan täysin. Itkin mieheni kainolossa, pimeässä, olohuoneen sohvalla Pätkän potkiessa vatsassani. En kyennyt tekemään yhtään mitään lähes tuntiin. Ikävä ja vääryyden tunne oli niin kertakaikkisen ylitsepääsemätön. Tuntui hullulta ajatella, että "huomenna pitää taas mennä töihin ja käyttäytyä normaalisti". Henkisesti olin taas siinä päivässä kun Peikkopoika kuoli.
Tuntui niin käsittämättömän kamalalta. Vaikka vauvan liikkeet vatsassa on ihaninta, mitä ihminen voi tuntea, sillä hetkellä nekin vain lisäsivät syyllisyydentuntoani. Että olen niin pohjattoman surullinen, vaikka tällainen ihme on minulle tapahtumassa. Että olen huono äiti jo Pätkällekin. Ja vielä on muutama päivä siihen, että saamme tietää onko Pätkälläkin sydänvika. Toisin sanoen - minun mielessäni - olenko onnistunut vahingoittamaan tätäkin vauvaa jollain fataalilla tavalla.

Katsoimme pitkästä aikaa yhdessä Peikkopojan kuvat. Katson niitä useinkin yksinäni ja mieheni katselee niitä omalla ajallaan. Tuntui niin hyvältä todeta taas yhdessä, että olimme onnistuneet saamaan aikaan jotain niin täydellisen kaunista, ihanaa, puhdasta ja uskomatonta. Sen menetys on aivan pohjattoman suuri surun ja ikävän aihe, mutta silti. Tuo ihana, pörröinen, ilmeikäs pieni olento on silti meidän omamme. Minä olen sen äiti ja mieheni sen isä. Kaunis vauva. 
Kaiken tämän pystyy sanomaan täysin sanoitta. Kuten myös sen, että "jos jotain näin kamalaa pitää käydä läpi, olen onnellinen, että minulla on sinut tukenani". 

En halua vielä edes ajatella, minkälainen tuleva joulu on. Viime vuonna kotiimme ensimmäistä varsinaista kotijoulua laittaessani muistan silitelleeni kasvanutta vatsaani ja hymyilleeni, että näinköhän meillä ensi vuonna voi olla ensimmäistäkään koristetta missään alle metrin korkeudessa. Kahdeksankuinen pikkumenijä saa jo melkoista tuhoa aikaiseksi.
Kävi ilmi, että voisi hyvinkin olla. Jos vain näkisi mitään syytä koristella kotia juhlaa varten.
Peikkopoika täyttäisi tänään 7kk.
 
 
Peikkomamma
rv20 alussa