Raskaudet todella ovat erilaisia keskenään.

Siinä missä Peikkopoikaa odottaessani olin aivan käsittämättömän huonovointinen jonnekin raskauden puoleenväliin saakka (vaikka pahin pahoinvointi vähän alkoikin heiketä ensimmäisen kolmanneksen jälkeen) on tässä raskaudessa ollut toistaiseksi vain melko voimakasta etomista. Tämä on siis aivan eri skaalalla kuin edellisessä raskaudessa. Tosin kummankaan kohdalla en ole oksentanut… mikä ei paljoa helpota, sillä jatkuva ällötys ja etominen on todella rankkaa. Ihan psyykkisestikin. On rasittavaa olla koko ajan pahoinvoiva, siitä tulee melko huonolle tuulelle.

Paino ei vielä ole noussut (tosin nyt eletään vasta rv12). Tätä ehkä selittää se, että pahoinvointia ei todella ole niin paljoa kuin Peikkopojan kanssa (kyllä, silloin jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen mittari heilahti +4kg). Voisi kuvitella, että jos koko ajan etoo ja ällöttää, ei tekisi mieli syödä. Päin vastoin! Sillon kun on oikeasti etova olo, on syötävä lähes koko ajan jotain pientä. Kunnon ruokaa ei saa alas, joten napostelu on ainoa vaihtoehto pitää verensokerit - ja sitä myötä myös pahoinvointi - jotakuinkin kuosissa. 

Peikkopoikaa odottaessani oli ensimmäisellä kolmanneksella rinnat todella kipeät ja pingottuneet. Nyt ei ollenkaan. Liekö tuo edellinen raskaus ja valitettavan lyhyeksi jäänyt imetysaika jotenkin venyttivät tissien kudoksia, joten sitä samaa kiristystä ei nyt pääse syntymään.

Uutta tässä raskaudessa on myös finnit. Voi jösses! Minulla oli jopa teini-iässä täydellisen siloinen ja pehmeä iho. Ei tule näppyjä, eikä kiillä - jos jotain ongelmaa on, niin pintakuivuus etenkin talvella.

Ja nyt… ihan kuin hyttyset olisivat tikanneet ohimoni täyteen patteja. Ja todellakin: ohimoille. Mikäs ihmeen paikka sekin on finneille? Noh, parempi näin - nykyinen hiusmallini peittää ohimoita jonkun verran. Leukapielien paikallisaknea olisikin vähän hankalampi peittää.

Tässä männäviikolla olen saanut myös riesakseni melko itsepintaisen päänsäryn. Se ei ole ihan jatkuvaa, eikä jokapäiväistä, mutta lääkkeet eivät tunnu auttavan. Eikä ulkoilu (kuljen työmatkat pyörällä). Eikä veden juominen (sitä menee yllättävän paljon pitkin päivää). Päänsärky liittyy jotenkin hormoneihin, eli sinällään se on normaalia. Mutta taas erilaisuutta Peikkopojan odotukseen verrattuna.

Tavallaan näiden erojen löytäminen itsestään on hyvä asia (vaikka kyseessä olisivatkin finnit ja päänsärky). Niin monella tapaa raskaana oleminen on minulle todella tuttua. Jopa viikot täsmää edelliseen vuoteen ihan parin viikon edistyksellä tässä raskaudessa. Sama neuvola ja neuvolantäti, samat esitteet, samat toimenpiteet, samat raskausajan vaatteet, samat lisäravinteet ja vitamiinit… On ihanaa huomata, etten voi vahingossakaan ajatella, että "olen jo kokenut tämän kaiken". Ehkäpä odottamani Pikkupeikko onkin todella tyttö, niinkuin olen aikaisemminkin aprikoinut. 

Jokainen raskaus on oma matkansa, samoin kuin jokainen synnytys. Voi kun kaikki vain menisi hyvin tällä kertaa. Toivottavasti tämän raskauden, tämän matkan, lopputulos ei ole yhtä lohduton kuin Peikkopojan kanssa…

Ensi viikolla on rv12 np-ultra. Se tapahtuu ihan normaalisti kätilön toimesta. Voi kunpa saisimme sieltä hyviä uutisia. Tai edes että emme saisi huonoja uutisia. Jotkut sydänviat voidaan ilmeisesti löytää jo np-ultrassa ja seerumiseulassa. Eipä näkynyt Peikkopojassa mitään vikaa np-ultrassa tai edes rakenneultrassa. Joten mikäli np-ultrasta tulee hyviä uutisia, helpottaa se vasta ihan vähän. Rakenneultran tekee sitten sikiöiden sydämiin erikoistunut kardiologi. Jos sieltä, sitten lähempänä raskauden puoliväliä, tulee hyviä uutisia, helpottaa se ehkä vähän enemmän. Ehkä. Erilaisten pahojen asioiden poissulkemista tämä on - ei mitään "all clear" -lausunnon hakemista.

Vertaistukiryhmän kautta olen saanut tietää niin paljon sydäntäsärkeviä tarinoita siitä kuinka monella eri tavalla lapsensa voikaan menettää, että menetyksen pelko ei taatusti kokonaan poistu edes niihin mahdollisesti tulossa oleviin hyviin uutisiin rakenneultran jälkeen. Ja vaikka en tietäisikään niin paljoa eri komplikaatioista ja pahoista asioista, menetyksen jättämä haava on vielä auki. Se kyllä muistuttaa siitä, miten hauras elämä on ja miten pienistä asioista se voi olla kiinni.

Tuo vertaistukiryhmä on muuten hämmästyttävä paikka. Emme tapaa toisiamme fyysisesti, tuki löytyy Internetin kautta. Joitain tarinoita siellä lukiessa tulee pakostakin mieleen: ehkä minä sittenkin olen suht onnekas. 

En halua alkaa tässä päivittelemään kuinka uskomattoman raastavia tarinoita joukostamme löytyykään. Toteanpahan vain, että vaikka lapsen menetys on aina aikuisen ihmisen elämän pahin kriisi, olen minä saattanut silti päästä suhteellisen helpolla. Tämä kuulostaa jopa itsestäni aivan käsittämättömältä toteamukselta. Mutta elämä on toisinaan vain niin mielennyrjäyttävän epäreilua ja julmaa… 

Vaikka tässä ei olla mitenkään selvillä vesillä ja mihinkään "turvallisiin viikkoihin" en enää nykyään luota lainkaan, on pakko kuitenkin todeta, että toivoa on. 

Niin kauan kun on toivoa, on elämää. Niin kauan kun on elämää, on toivoa.

 

 

 

Peikkomamma

(rv 11+0)