Nyt se on tehty.

Tulin kaapista ulos työpaikallani. Huomasin kuluneella viikolla parit mietteliäät vilkaisut vatsani suuntaan, joten ehkä nyt oli oikea aika.
Kerroin heille, että raskaana ollaan, taas. Samalla annoin suurinpiirtein listan ohjeita, miten minua nyt tulee kohdella. 
Itsekästä? Kyllä. Välitänkö minä siitä? En.
Päällimmäisenä painotin, että en halua onnitteluja tai mitään muutakaan intoilua. En vielä, en tässä vaiheessa. Että katsellaan tilannetta sitten uudelleen, jos saamme lapsen elävänä kotiin ja kaiken "pitäisi" mennä hyvin.

Tein paljastuksen niin, että jäin torstaina viikonlopuksi pois. Näin ihmiset saavat puida asiaa keskenään ilman pelkoa, että minä olisin jossain kulman takana kuuntelemassa. Voihan se olla, että asia ohitetaan olan kohautuksella, eikä tämä isompaa hässäkkää aiheuta. Jopa minä kyllä näen vääristyneiden henkisten silmälasieni läpi, että tokihan tämä "paljastus" on minulle kymmen-, satakertaisesti isompi, kuin muille, ulkopuolisille.

Kuitenkin: työyhteisömme on tiivis, suhteellisen samaa ikäluokkaa oleva ja hyvin kaverihenkinen. Joten voi olla, että tarvetta keskustelulle siellä on. En vain itse halua olla paikalla kuulemassa ja todistamassa sitä. En kuitenkaan lainkaan pistä sitä pahakseni, jos minusta ja tästä tilanteesta siellä keskustellaan. En koe sitä selän takana puhumiseksi, sillä en usko, että kenelläkään on mitään pahaa tai arvostelevaa sanottavaa. Sitä on vain niin herkkä ihan kaikelle asiaan liittyvälle, että parempi työntää pää taas pensaaseen hetkeksi.

Kerroin myös, että tämä ei todellakaan tarkoita, että olisimme päässeet Peikkopojan menetyksestä yli. Tai että yrittäisimme korvata menetetyn vauvan toisella. Jostain syystä näiden asioiden korostaminen on minulle erityisen tärkeää. Kerroin myös hieman raskauden kulusta, miten on mennyt fyysisesti ja henkisesti. Ihan vain suurpiirteisesti, niin ettei jäänyt kuvaa, että olemme jonkun "kuolemantuomion" jo saaneet. Sillä onhan se ihan yhtä realistista olettaa, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, kuin että Peikkopojan kohtalo toistuisi Pätkän kohdalla.

Pyhäinpäivä on huomenna. Kirkolliset pyhät eivät ole oikeastaan kovin tärkeitä minulle, kirkosta jo vuosia sitten eronneelle. Mutta suurimmat pyhät vietän omalla tavallani, sain kuitenkin (tapa)kristillisen kasvatuksen. Pyhäinpäivä on jäänyt minulle sitli mysteeriksi. Ja nyt en oikein tiedä, että miten minun pitäisi kuolleiden muistelemiselle pyhitettyyn päivään suhtautua.

Yleinen eettinen koodeksi kertonee, että pitäisi käydä sytyttämässä kynttilä rakkaan ihmisen haudalla. Miksipä ei.
Mutta kun tiedän, miten rankkaa olisi Peikkopojan haudalle mennä, etenkin kun on pimeää ja joka puolella vain kynttiöitä. En pelkää, että Peikkopojan hauta jäisi pimeäksi - se kun on sukuhauta, käy siellä muitakin paikalla. Sukuhauta, josta puuttuu välistä ei vain yksi, vaan KAKSI sukupolvea.

En yksinkertaisesti tiedä miten pitäisi menetellä. Miksi minä sen kynttilän sinne kiikuttaisin? Eihän Peikkopoika siellä ole. Pitääkö minun käydä siellä haudalla näyttääkseni muille, että hän on ajatuksissani? Ja jos joku on niin täydellisen typerä, että luulee minun unohtaneen tai päässeen yli, onko sillä hitonkaan väliä?

Kyseessä on varmasti kaunis perinne - tuo pyhäinpäivän joukkovaellus hautausmaille kynttilöiden sytytykseen. Ehkä minä en vain ole valmis aloittamaan tätä perinnettä omalla kohdallani. En vielä, enkä tiedä olenko koskaan. Ei Peikkopoika siellä ole, enkä minä tarvitse hautaa häntä muistaakseni. Enkä vaellusta haudalle näyttääkseni sen muille. En ainakaan nyt.

Nyt - tällä viikolla - olen vihdoin alkanut tuntemaan Pätkän liikkeet joka päivä, ja useamman kerran päivässä. En vielä pysty sanomaan mitään säännöllisyydestä tai kellonajoista, että millon hän on vilkkaimmillaan. Liikkeitä tulee ja menee, mutta pääasia, että ne tuntuvat. On se kyllä aivan taianomaisen hieno tunne, vauvan myllääminen vatsassa. :) Ja nyt alan hahmottaa Pätkän ehkä jossain määrin jo vauvana, enkä jakautuvana ja kasvavana solurykelmänä.
Pahoinvointi käy tervehtimässä enää vain satunnaisina aaltoina ja päätäkään ei ole enää oikeastaan särkenyt (ihan harvoin ja huomattavasti heikommin kuin vielä noin kuukausi siitten). Iho, hiukset ja kynnet voivat hyvin ja painoa on tullut vain vajaa kilo (eli ainoastaan kohtu, Pätkä, lapsivesi ja lisääntynyt veri ovat nostaneet painoa, ei vararavinto). Mihinkään ei kolota tai jomota ja fyysisesti olo on muutenkin oikein hyvä. Henkisesti... noh, sitähän tässä koko ajan työstetään.
 
Kaksi viikkoa rakenneultraan. Tai tuomiopäivään, niinkuin se minun mielessäni näyttäytyy.


Peikkomamma
Pyhäinpäivän aattona
rv18 lopuillaan