Uuvuttavaa teeskennellä normaalia. Asioista kiinnostunutta. Toimivaa ihmistä.

Esimerkiksi töissä käyminen vie moninkertaisesti enemmän energiaa nyt, kuin ennen. Niin paljon energiaa on pakko käyttää siihen, että näyttelee suhteellisen normaalia, kasassa olevaa, asioista kiinnostunutta ja toimivaa ihmistä.

Jos olet koskaan juuttunut vastentahtoisesti keskusteluun esimerkiksi hyvässä humalatilassa elämänsä nurjaa puolta tilittävän henkilön kanssa, tietänet tunteen. Kun ei vähempää voisi kiinnostaa, mielessäsi huudat kovaan ääneen, että "aargh, lopeta, en jaksa kuunnella!", haluaisit vain liueta paikalta minkä tahansa tekosyyn nojalla, mutta jostain syystä se ei vain tule kyseeseen. Tai istut tylsääkin tylsemmässä palaverissa, jonka aihe on jotain niin käsittämättömän turhaa, että koet tekeväsi maailmalle enemmän hyvää vaikka postaamalla twitteriin valokuvaa varpaidenkynsien leikkaamisesta.

Minulla on tällainen turhautunut, ponnisteleva olo ihan jatkuvasti. Ja tästä tilanteesta ei pääse pois ennenkuin pääsee töistä ja ihmisten keskeltä pois. Kotona on vain niin paljon parempi ja mutkattomampi olla.

Vaikka teen vielä toistaiseksi lyhennettyä päivää, vie työpäivä silti voimia moninkertaisesti verrattuna entisen elämäni kahdeksantuntisiin, kiireisiin työpäiviini.

On uskomattoman uuvuttavaa myös kuulla vauvauutisia. Hienoahan se aina on, ja tietysti pelkästään positiivista. Mutta vauvauutisten käsittely on uuvuttava prosessi, siinä on pakko käydä läpi iso liuta isoja tunteita, jotta aina saavuttaa sen ilon toisten puolesta. Ei tämä koskaan aikaisemmin näin vaikeaa ollut.

 

Kolmekymppisenä ihmisenä ympäriltäni kuuluu jatkuvasti uutisia perheenlisäyksen odotuksesta tai jälkikasvun saapumisesta maailmaan. Raskausuutiset eivät tunnu lainkaan pahalta (tiedän, että tämä olisi aivan toisin, jos en itse vielä olisi raskaana), mutta uutiset uuden vauvan saapumisesta maailmaan ovat rankkoja käsitellä.

Ensin koen aina katkeruutta: kaikilla näillä muilla perheillä asiat menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Kukaan muu ei joudu kokemaan tätä helvettiä! Enkä minä todellakaan toivo, että joutuisikaan. Ympärilläni olevien ihmisten suurin onni ei ole minulta mitään pois. Ja on silti. 

Katkeruudesta pääsen aina pelkoon: mitäs jos heillekin tapahtuu jotain pahaa? Mitä minä oikeasti tekisin, tai edes voisin tehdä, jos näille ihmisille kävisi samoin kuin meille? Tätä helvettiä ei nimittäin pahimmassakaan olossaan toivo kenenkään toisen kohtaloksi.

Pelosta taas pienen katkeruuden kautta (no eipä niille tietenkään mitään pahaa tapahdu, ei koskaan kenellekään muulle...) pääsen jonkinmoiseen turtaan "ihan sama, ei liikuta minua" -tilaan. Mitä väliä on kavereiden ja tuttavien vauvoilla ja perheillä, mitä väliä on millään niin kauan kun oma elämäni on täysin pysähdyksissä.

Tämän turtumuksen tai välinpitämättömyyden kautta siirryn pikkuhiljaa siihen, mihin ennen pääsin heti vauvauutisen kuultuani: onni toisen ihmisen puolesta. Ilo siitä, että heille on tapahtunut jotain niin ihanaa.

Luultavasti tämäkin asia muuttuu, jos joskus saan itse kokea tuon onnen ja että asiat menevät niin kuin niiden pitääkin mennä. Pääsen taas suoraan tähän viimeiseen tunteeseen.

Aina uuden vauvan syntymisestä kuultuani minulla on sellainen olo, että tekisi mieli lopettaa maailman lisääntyminen siihen saakka, että saisin itse lapsen. Jonka siis saisin myös pitää. Siihen saakka, että minä pääsen kokemaan sen vauva-ajan ihanuuden ja uuvuttavuuden. Nyt on minun vuoroni, lakatkaa lisääntymästä! Älkää saako vauvoja, ennekuin minulla on omani! Älkää kiilatko minun edelleni, nyt pitäisi olla minun vuoroni.

Ihmeellistä kyllä, nämä tunteet eivät lainkaan päde kohtalotovereideni vauvauutisiin. Nyt viikonloppuna vertaistukiryhmän kaksi äitiä sai elävän nyytin syliinsä ja pääsevät vauvojensa kanssa kotiin ihan lähipäivinä. Heidän puolestaan pystyn olemaan täysin varauksetta ja aidosti iloinen. En suoranaisesti ajattele niin, että lapsensa menetyksen kokeneet äidit ovat enemmän oikeutettuja saamaan lapsen, kuin ne, jotka eivät tiedä tästä mitään. Mutta jotenkin kierosti, alitajunnassa ajatusmalli kuitenkin menee jokseenkin noin.

Suorastaan nämä enkelivauvojen äitien ja perheiden vauvauutiset luovat uskoa siihen, että kaiken ei ehkä minunkaan elämässäni tarvitse mennä aina pahimmalla mahdollisella tavalla. Ei, vaikka oma kokemuspohja niin väittäisikin.

Saattaa olla, että tunsin Pätkän ensimmäisiä liikkeitä tässä kuluneella viikolla. Se oli nukkumaankäydessä sellainen ihan hentoinen, kutittava tunne alavatsassa, mikä ei muistuttanut mistään ilmakuplista vatsassa. Mutta ihan varma en voi vielä sanoa olevani. Ja kuitenkin olen.

Muistan erittäin hyvin, että missä ja milloin olin ensimmäisen kerran ihan varma, että vatsassani tuntuvat kuplat olivat juuri Peikkopojan liikkeitä, eikä jotain ilmakuplia. Se oli eräs perjantai, olin tullut kotiin töiden jälkeen ja käymässä sohvalle istumaan, raskaus oli tuolloin kohdassa 16+4. Hassua, miten siitä vain yht'äkkiä oli varma. Toki sitä aikaisemminkin olin ehkä tuntenut jotain mikä olisi ehkä voinut olla vauvan liikehdintää. Mutta sitten sen vain tietääkin varmaksi. 

Toisen raskauden aikana liikkeet alkaa tuntemaan aikaisemmassa vaiheessa, tässä tapauksessa kolmisen viikkoa. 

Ymmärrän erittäin hyvin, etteivät kaikki naiset halua lapsia. Minusta tämä on yhtä luonnollista, kuin lasten haluaminen.

Enkä lainkaan sääli näitä valitun lapsettomuuden kokevia naisia - hehän toteuttavat omaa elämäänsä juuri niinkuin itse parhaaksi näkevät. Mutta pakko myöntää, että jotenkin harmittaa lapsettomuuden valinneiden puolesta se, että he jäävät paitsi juuri tuosta vauvan liikkumisesta vatsassa. Se on vain yksi maailman ihanimmista tunteista - ei sitä osaa edes selittää miksi. Mutta veikkaanpa, että jokainen joka sen on kokenut, tietää mitä tarkoitan.