Neuvolareissu oli eilen.
 
Olin jo koko viikonlopun ihan varma, että kun sydänäänten kuuntelun aika tulee, joudutaan toteamaan, että ei täältä kyllä nyt mitään saada kuulumaan.
 
Kun menin sinne aamulla, sanoi neuvolantätini, että "minulla on tänään opiskelija mukana, toivottavasti ei haittaa". No eihän se minua haittaa, tietenkään. Mutta ensimmäinen ajatus oli, että no saapahan tämäkin opiskelija kokemusta siitä ikävästä tilanteesta kun jo yhden lapsen menettäneelle äidille todetaan, että niitä sydänääniä ei saada kuulumaan ja olisi ehkä syytä lähteä samantien synnytyssairaalaan parempien laitteiden avulla tutkittavaksi.
   
Onneksi pelkoni oli, jos nyt ei aivan aiheeton, niin ainakin tällä kertaa turha. Pätkä protestoi dopplerilla töykkimistä ja keskittyi lähinnä sen anturin potkimiseen, mikä sai aikaan melkoisia mylväyksiä dopplerlaitteesta. Vähän aikaa kun Pätkää siinä metsästettiin ja odoteltiin, niin saatiin oikein hyvä kuuntelutuokio niistä sydänäänistäkin. Siinä se syke heilui 140n molemmin puolin. 
 
Kysyin Peikkopoikaa odottaessani tältä samaiselta neuvolantädiltä, että pitääkö se lainkaan paikkaansa, kun sanotaan, että tytöillä on syke usein nopeampi ja pojilla rauhallisempi. Hän sanoi, että itse asiassa pitää paikkaansa yllättävän hyvin. Ja siis tottakai poikkeuksia löytyy, mutta selvä korrelaatio asiassa on. Noh, Peikkopojan syke taisi olla korkeimmillaan 146, mutta muuten se keikkui 140 tietämillä. Eli tästä kuuntelukerrasta päätellen Pätkä olisi poika. Mutta niinkun sanottua - vaihtelua näissä tottakai on.
 
Samantien alkoi taas mietityttä kyllä tuo, että kumpihan Pätkä nyt sitten on ja onko minulla oikeastaan mielipidettä siitä, että kumpaa toivon. Toisin kuin niin moni muu äiti, minä pidän ihan luonnollisena, että vanhemmat toivovat saavansa juuri toisenmerkkisen vauvan (ja siis usein isän ja äidin toiveet ovat päinvastaiset). Minusta tuntuu kummalliselta se hurskastelu, että "eihän sillä ole mitään väliä ja eihän sitä saa edes toivoa, kumpi tahansa on tervetullut, kunhan on terve". Noh, minä ainakin myönnän toivoneeni todella hartaasti poikavauvaa jo ennen kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Eihän sillä mitään väliä sinällään olekaan, ja tälläKIN kertaa kumpi tahansa on tervetullut. Eikä sekään ole enää prioriteetti, että "kunhan olisi terve". Tottakai tätä toivon, mutta kunhan nyt edes saisimme vauvan elävänä ja kotiin saakka - sekin riittää. Ja tässä mittakaavassa - ei todella ole väliä, onko kyseessä tyttö vai poika.
 
Mutta silti. Haluaisin niin kovasti yhäkin olla poikavauvan äiti. Peikkopojan äiti olen tietysti, aina. Mutta pikkuveli Peikkopojalle olisi niin ihana. Ja sitten taas. Olisiko helpompaa, jos Pätkä olisi tyttö. Vähemmän verrattavaa, vähemmän samankaltaisuuksia. Ja tokihan minä tyttövauvankin äiti tahdon olla. Hmm. On erittäin hyvä juttu, että tähän asiaan ei oikeasti voi itse vaikuttaa.
 
 
 
Pikkuhiljaa pitäisi alkaa tuntemaan itsensä työkykyiseksi. Tämä työkyvyttömäksi tuomitun osasairauspäiväraha-aika lähenee loppuaan
Miten minä sitten jaksan? Kahdeksan tuntia päivässä, täydet määrät kokouksia, mistään ei voi laistaa, eikä vedota enää siihen, että "mun työpäivä loppuu ennen sitä". Pitäisi jaksaa taas alkaa joustamaan, välillä päivät saattavat venyä, mutta se aika menee tietysti tuntipankkiin.
Luulisin, että jaksan ihan hyvin. Töissä. Sen päivän. Mutta kun illalla pääsen kotiin, olen varmasti aivan poikki. Uutena tulee myöskin se, että joudun tekemään 5 päivää viikossa, joudun luopumaan täysin vapaasta perjantaistani. Koko tänä aikana, kuusi viikkoa, kolmipäiväinen viikonloppu ei ole tuntunut lainkaan liioitellulta. Perjantai on mennyt aina ihan pökerryksissä kotona yksin. En edes muista tehneeni mitään yhtenäkään perjantaina. Lähinnä vaan makaan sohvalla, katson boksille viikon aikana tallennettuja yhdentekeviä ohjelmia ja toivun. Ja tämä on tullut tarpeeseen. Vasta tämän yhden yksin vietetyn, hiljaisen, laiskan päivän jälkeen tunnen olevani tarpeeksi voimissani, että voin ottaa viikonlopun vastaan ja viettää sen mieheni kanssa. 
Miten tästä eteenpäin? Nyt pitäisi olla normaali. Jaksaa. Olla kuin kaikki muutkin. Tehokas ja järjestelmällinen. Ottaa vastuuta, olla aloitekykyinen ja joustaa.
 

 
 
My ass.
 
 
 
 
 
Peikkomamma  
jonka rakas Peikkopoika on jossain tuulten mukana ja vatsassa asuu satunnaisesti liikkeillään itsestään ilmoitteleva Pätkä, rv17