Rakenneultra ohi.

Toistaiseksi ei näkynyt Pätkän sydämen rakenteissa mitään poikkeavaa, mutta kokonaan ei voida vielä poissulkea sydänvian mahdollisuutta. Tietyt osat sydämestä saattavat vielä vaurioitua tulevina viikkoina mikäli sydänvika Pätkälle tulee. Meillä on vielä toinen kontrolli sitten rv30 tietämillä, silloin ollaan taas vähän viisaampia.

Näinhän tämä menee, niinkuin joskus aikaisemmin pohdinkin: jos hyvin menee, suljetaan tästä raskaudesta pois yksi paha asia kerrallaan, ei tässä mitään kaiken ratkaisevaa puhdasta lausuntoa edes olla hakemassa. 

Silti se ihmetyttää, että miksi sydänvian uusimiselle on niin suuri riski. Suurella tarkoitan nyt 3-5% riskiä, eli 3-5 kertaa suurempaa riskiä, kuin normaalisti raskaudessa. 
Kummankaan perheestä tai suvusta ei löydy sydänvikoja. Minulle on kerrottu moneen otteeseen, että noin vaikea sydänvika on useiden, kenties useiden kymmenien tekijöiden summa, eikä lopullisesta aiheuttajasta voida koskaan päästä selvyyteen.
Joten jos kyseessä oli niin epätodellisen pienten todennäköisyyksien sattuma, niin miksi riski tämän läpikäyntiin on suurempi nyt kun se on jo kerran kohdalle sattunut?

Noh, tavallaan ymmärrän sen kyllä. Noissa kymmenissä tekijöissä on pakostakin mukana myös geenitekijöitä osana, jotka sitten tietyissä epäsuotuisissa olosuhteissa aiheuttavat lopputulokseksi sydänvikaisen lapsen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin vain niin kovasti jo lakata huolehtimasta. Tai ainakin huolhtimasta siitä, että Peikkopojan kohtalo toteutuisi meidän perheessä vielä uudelleenkin.
Vielä se ei Pätkän kohdalla kuitenkaan onnistu. Vielä on pienenpieni mahdollisuus, että jotain menee pieleen. Ja se pienenpieni mahdollisuus on ennenkin kääntynyt meitä vastaan.
Tulen kantamaan näitä samoja huolia myös kaikissa tulevissa raskauksissani - olettaen että pää enää kestää tähän leikkiin ryhtymistä. Vaikka Pätkä oliskin 100% terve lapsi, ei sydänvian todennäköisyys silti pienene seuraavissa raskauksissa.

Itse Sikiötutkimusyksikön käynti oli positiivinen. Se on pieni käytävänpätkä, jossa on kaksi pientä odotustilaa. Näimme koko aikana siellä henkilökunnan lisäksi vain kaksi parsikuntaa ohimennen. Rauhallista ja hiljaista. Se oli hyvä asia, koska tottakai siellä oli kovin jännittynyt olo koko ajan. Lääkärit olivat erittäin ammattitaitoisia hommassaan, mutta myös potilaan/asiakkaan käsittelemisessä. Ultraaja kertoi koko skannauksen ajan mitä tekee, ja sanoi myös välillä, että "ei tarvitse huolestua kun en nyt puhu koko aikaa, yritän tässä saada vain parempaa kulmaa". 
Kukaan ei tietenkään voinut meille luvata onnellista loppua, mutta realismin puitteissa kerrottiin, että juuri tällä hetkellä kaikki näyttää normaalilta. Tilannetta seurataan ja katsotaan uudelleen kymmenen viikon päästä. Nyt sinne tuntuu olevan ikuisuus. Toivottavasti ensi viikolla alkava loma ja reissu ja sen jälkeen joulu ja muu hässäkkä lyhentäisivät pitkältä tuntuvaa odotusta. Kunpa tämä pelkääminen olisi joskus ohi.

Pelon ei voi antaa ottaa valtaa ja hallita elämää. Mutta helvetin ison osan se siitä on asuttanut.


Olen jo aivan rakastunut Pätkään. Se on niin selittämättömän ihanaa tuntea liikkeet vatsassa ja kyllähän se ruudun kautta niiden liikkeiden näkeminen tuo häntä vielä todellisemmaksi. Nyt tiedämme sukupuolenkin, mutta en paljasta sitä täälläkään. Haluamme pitää asian vain itsellämme sinne syntymään saakka. En ihan tarkalleen edes tiedä miksi näin. En kai jotenkin halua, että ympärillämme olevan ihmiset saavat päähänsä alkaa vertaamaan lapsiamme jo ennenkun tämä toinen on syntynyt. Tai arvuuttelemaan, että onko meistä itsestämme parempi, että saamme tällä kertaa juuri pojan tai tytön. Tai mikä vielä pahempaa: että he alkaisivat ostelemaan vauvan vaatteita sukupuolen mukaan jo ennen syntymää. Haluan pitää Pätkän kaikille, pitkälle myös itselleni, ihan vain vauvana, toisen lapsenamme, jota ei tarvitse alkaa vertaamaan Peikkopoikaan etenkään vielä tässä vaiheessa.
 
Saimme mukaamme yhden aika hyvän kasvokuvan Pätkästä (hyvä on tässä siis ultrakuvaksi hyvä, eli suttuinen ja paljon arvailujen varaan jättävä). Voin jo nyt kertoa, että Pätkän suu tulee olemaan aivan samanlainen kuin Peikkopojalla, eli isältään peritty. Muuten kasvoista ei niin paljon vielä nähnytkään, vähän nenää, mutta se on tässä vaiheessa vielä niin pieni nykerö, että siitä ei mitään voi päätellä.
Eli tuleehan sitä vertailua joka tapauksessa, mutta ainahan sitä sisarusten välillä tehdään. Itseäni mietityttää jo, että onkohan Pätkällä puoliksikaan niin paljon tukkaa kuin Peikkopojan päässä oli. Ja ovatkohan Pätkän piirteet yhtä selkeät, vaikka yhdennäköisyyttä ei muuten niin paljoa olisikaan.
Tärkeintä kuitenkin on, että saisimme Pätkän elävänä kotiin ja pitää hänet luonamme niin pitkään kuin luonto sen yleensä tarkoittaa menevän. Eli että sitten aikanaan hän saattaa meidät hautaan, eikä toisin päin. Ja toivottavasti tuossa haudassa on vain meitä edeltäviä sukupolvia, ei meidän jälkeen tulevaksi tarkoitettuja.
 
 
Peikkomamma
huomenna puoliväli