Näen joka yö unta keskenmenosta. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, mutta tietysti tiedän pääpiirteittäin mistä on kyse.

Olen yrittänyt pohtia tätä. Tietysti taustalla on menetyksen pelko, luonnollisesti. Kun kokemuspohja on se, että lapsi otetaan pois ja joutuu hyvästelemään sen minkä puolesta voisi vaikka kuolla, näyttelee menetyksen pelko tietysti suurta osaa.

Kuitenkin kun herään tuollaisesta keskenmenounesta, en ole peloissani, kauhuissani tai edes oikeastaan surullinen. En siis unessa, enkä siinä unen ja valveen välitilassa missä alkaa tajuta unen olleen vain unta, mutta sen herättämät tunteet pitävät vielä otteessaan.

Olen... alistunut. En edes yllättynyt, vain alistunut. Tunnun ikäänkuin ajattelevan ja tuntevan, että "no näinhän tässä pitääkin käydä". Maailmankaikkeus on näyttänyt minulle mielipiteensä siitä, että onko hyvä idea antaa minulle lasta vai ei. Miksi ihmeellä saisin nytkään lapsen. Ehkä niin on vain tarkoitettu. Ehkä minun ei vaan kuulu saada lasta.
En voi siis sanoa varsinaisesti pelkääväni keskenmenoa. Voin vain ajatella, että ennemmin tai myöhemmin tämäkin lapsi otetaan minulta pois. Enkä tiedä kumpi on parempi: ennemmin vai myöhemmin. 

Toisaalta tässä vaiheessa en osaa pitää sisälläni kasvavaa alkiota varsinaisesti ihmisenä. Tällä hetkellä suhteemme on lähinnä fyysinen. Voin välillä pahoin ja koen muunkinlaisia (lieviä) raskausoireita. Mitään ei kuitenkaan vielä näy tai tunnu. Joten tavallaan voisi olla helpompi, että tämä päättyisi nyt.
Toisaalta taas: ainoa asia mitä haluan, on olla äiti. Olisi niin ihanaa tuntea vauvan ensimmäiset, rikkoutuvia kuplia muistuttavat kevyet liikkeet alavatsassa - liikkeet, jotka myöhemmin voimistuisivat selviksi potkuiksi ja venyttelyiksi. Se on niin sanoinkuvaamattoman ihana tunne. Eli jos joudun luopumaan lapsesta, olisi se tavallaan helpompaa myöhemmin. Kun minulla olisi jo suhde häneen ja jotain aavistusta tämän persoonasta. Ja jotain, mitä muistella myöhemmin.
Kaikkein kamalinta olisi joutua käymään läpi sama uudestaan, mitä Peikkopojan kanssa. Ajatus siitä, että saa täydellisen vauvan syliinsä, olla lyhyen aikaa niin uskomattoman onnellinen ja hetken päästä onni murskataan ja jauhetaan olemattomiin... En tiedä, jaksaisinko sitä enää. Mutta toisaalta silloin vauva olisi vielä täydempi persoona ja vielä todellisempi. Jäisi vielä enemmän muistoja myöhemmäksi. Sillä vaikka maailmankuvani on tätä nykyä hyvin synkkä, tuo muistot Peikkopojan kanssa vietetyistä hetkistä siihen uskomattoman paljon valoa. Miksipä en toivoisi tätä samaa?

Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa ihan kieroutuneelta ja hullulta. Haluaisin niin kovasti pystyä suunnittelemaan elämääni sitä silmällä pitäen, että odotuaika ja synnytys menevätkin hyvin ja että tällä kertaa saamme vauvan kotiin. Vauvan ei tarvitse olla edes täydellinen ja täysin terve - kunhan vain saisin pitää lapseni!
Mutta tällainen ajattelu ei vain tunnu mahdolliselta.

Minua harmittaa koko ajan todella valtavasti, että tästä raskaudesta tulee niin erilainen kuin Peikkopojan odotuksesta. Se ei tunnu reilulta! Jos vaikka onni olisikin puolellamme ja saisimme tällä kertaa pitää lapsen, en voisi olla koko ajan syyllistämättä itseäni siitä, kuinka paljon onnellisempi olin tämän isoveljeä odottaessani. Ja rationaalisesti ajateltuna ymmärrän kyllä että tämä ei varsinaisesti ole minun vikaani. Mutta silti. En halua, että Peikkopojan pikkusisko tai -veli joutuu jotenkin "varjoon". Tai vastaavasti täyttämään suuren määrän sellaisia odotuksia, jotka eivät tämän ristiksi edes kuulu.

Voin vain toivoa kahta asiaa: että tästä raskaudesta syntyy meille lapsi, jonka saamme pitää ja että aika opettaa minua suhtautumaan molempiin lapsiini oikealla ja reilulla tavalla. Se on paljon pyydetty, tiedän. Mutta olen valmis ja halukas tekemään tämän eteen töitä koko loppuelämäni. Haluan olla lasteni arvoinen äiti.
 
 
Peikkomamma