Ensimmäinen neuvolakäynti Pikkupeikon kanssa on käyty. Tuntui kerrassaan epätodelliselta istua siellä samassa huoneessa, samoissa asioissa, mutta niin eri ihmisenä kuin lähes tasan vuosi sitten. Kaikki se tietämys ja neuvot raskauteen liittyen ovat niin tuttuja, selkäytimeen taottuja. Mutta ei tehnyt neuvolakäyntikään tätä raskautta yhtään todellisemmaksi. Koko ajan ja jatkuvasti jotenkin vain odotan sitä, että tämäkin lapsi (tai mahdollisuus lapseen) otetaan minulta pois.

Niin kävi jo kerran. Miksipä niin ei kävisi vielä uudestaankin.

Tänään oli rankka päivä. Kävin työpaikalla palaveraamassa töihinpaluuseeni liittyvistä asioista.

Ensi viikolla pitäisi palata ruotuun, nyt alkuun 40% työviikkoa ja sitten pikkuhiljaa nostaa sitä ylöspäin.

Motivaatio tähän kaikkeen: pakkasen puolella.

Olen aina tykännyt työstäni. Minulla on aivan uskomattoman hyvä ja reilu työnantaja ja työntekijöitä kohdellaan meillä aina todella mallikelpoisesti. Niin tässäkin tapauksessa.

Mutta minkäpäs sille teet, kun oman pään sisällä on vahva tahtotila vaan olla kotona omassa rauhassa ilman mitään, edes kevyitä, velvollisuuksia ja vaatimuksia mihinkään suuntaan. 

Tietysti ymmärrän, toivon ja tahtoisin uskoakin, että töihinpaluu on yksi askel sinne normaalin elämän suuntaan ja toden näköisesti alkaa toimia jopa jonkinlaisena lääkkeenä tähän oloon (sitten alun jälkeen kun on ehtinyt paremmin taas tottua). MUTTA KUN EI HUVITA!

Niin monen muun kohtalotoverini tavoin tahtoisin lukkiutua kotiin seuraaviksi kuukausiksi ja tulla pois vasta sitten joskus kun minulla on vauva sylissäni. Ennen sitä ei elämä oikeasti jatku.

Tuosta työpaikkakäynnistä jäi hyvin levoton ja tuskastunut olo. Kaikki toimistolla oli niin tavallista ja normaalia ja business as usual. Kun viimeksi lähdin sieltä, olin onnellisempi mitä olin elämässäni koskaan ollut. Ja nyt: minulle kaikki on muuttunut, siellä ei mikään.

Kävin myös lounaalla muutamien työkavereideni kanssa. Kerrassaan ihanaa porukkaa, ei siinä mitään. Mutta oli jotenkin masentavaa huomata kuinka paljon olen oikeasti muuttunut. Ennen pälätin iloisesti muiden kanssa aiheesta kuin aiheesta, nyt lähinnä vain kuuntelin ja keskityin salaattiini. Ei minulla ollut mitään sanottavaa. Mihinkään. Koska millään puheenaiheella ei ole mitään väliä. Upposin omiin ajatuksiini ja olin varmasti hyvin poissaoleva. Ja kaiken aikaa yritin niin kovasti olla läsnä.

Eli nyt sen lisäksi, että pelkään olevani mennyttä kalua työssä suoriutumisen ja pärjäämisen suhteen, pelkään olevani mennyttä kalua myös sosiaalisesti. En vain enää osaa. Tai en vain enää välitä.

Lapsen menetyksessä yksi kovimpia paloja nieltäväksi on ainakin minulle ollut se, että en enää koskaan tule olemaan se sama ihminen, joka olin ennen Peikkopojan kuolemaa. Koko loppuelämäni minulla on tämä valtava suru rinnassani, eikä sitä mikään määrä aikaa tai terapiaa poista. Se on vain hyväksyttävä. 

Tällaiset sosiaaliset tilanteet vain näyttävät niin suoraan sen, kuinka paljon sitä "damagea" oikeastaan onkaan tapahtunut. Paljon. Joudun toteamaan, että paljon.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en osaa nauttia tästä raskaudesta. Pidän silti itsestäni niin hyvää huolta kuin voin. En halua tehdä mitään, mikä saattaisi edes huonoimmassa mahdollisessa tuuriskenaariossa millään tavoin haitata Pikkupeikon kehitystä. 

Pari kertaa olen antanut itseni haaveilla tästä vauvasta. Olen pohtinut, että olisiko se tyttö vai poika ja että onkohan se syntyessään kuinka paljon isoveljeään suurempi tai pienempi. 

 

Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että taidan yhäkin, salaa jopa itseltäni, toivoa poikaa. Peikkopoikaa odottaessani toivoin jo ennen raskautta, että vauva olisi poika. Ja koko raskauden ajan minulla oli vahva intuitio, että poika on tulossa. Olin oikeassa.

Nyt pidän tuota hyvin röyhkeänä. Ei minulla saa olla mitään mielipidettä vauvan sukupuoleen liittyen, kunhan nyt vain saisin vauvan! Elävän sellaisen, ei sen tarvitse edes olla täysin terve ja täydellinen. Kunhan vain saisin olla elävän lapsen äiti!

 

Sinällään se siis ihan oikeasti on aivan sama, että kumpi tulee, kunhan tulee. Mutta sitten taas… sellainen pieni poika olisi niin valtavan ihana! Olisi tyttökin, mutta vielä enemmän näen itseni poikavauvan äitinä. En tiedä johtuuko tämä omasta, hyvin hankalasta äitisuhteestani. Ajattelen nimittäin, että teen kuitenkin samat virheet lapsieni kanssa kuin omat vanhemmat tekivät meidän kanssamme. Ja tytö(i)stäni tulee kuitenkin minulle etäiset ja välimme ovat hankalat. En haluaisi menettää enää yhtään lasta, millän tavalla.

 

Hullua. 

Jospa ei mentäisi asioiden edelle. 

Jospa nyt vaan keskityttäisiin tähän hetkeen ja siihen, että kohta pitäisi jotain syödäkin. Kuvotuksesta huolimatta.

 

 

Peikkomamma

(rv9+0)